Ihan ensiksi käydään tällä kertaa Spotifyn kimppuun. Ihan ok palvelu joo, ja pelastaa varmasti monen ihmisen elämän ja lopettaa sodat maailmasta, mutta kun tällainen hard rock -connoisseur alkaa etsiä sieltä todellisia helmiä, niin saalis on suorastaan kehno.
Omistan tuhansia ja taas tuhansia äänitteitä, joista osa, se 1980-luvun paras ja harvinaisin materiaali, tuntuu valitettavasti pölyttyvän hyllyssä vinyyliformaatissa. Älppäreiden (voiko homehtuneempaa sanaa ollakaan?) soittaminen kun nyt vaan on vaivalloisempaa kuin niiden muiden formaattien, piti siitä rahinasta tai ei.
Tietenkin näen joskus mielelläni vähän enemmän vaivaa, jos jokin hetki vaatii vain ja ainoastaan vinyyliarkistosta löytyvää helmeä. Menneisyydessä on julkaistu myös levyjä tai biisejä, joista muistan hämärästi vain joskus tavanneeni Kerrang!-lehdestä – monta viiden K:n levyarvion saanutta aor-klassikkoa jäi sitten kuitenkin hankkimatta. Siispä Spotify auki ja verkot veteen!
Missä ovat Dokkenin 80-luvun klassikot?
Kahden legendaarisen aor-vokalistin, Steve Perryn ja Lou Grammin soololevyt (Street Talk ja Midnight Blue) löytyvät. Mainiota! Eipä tarvitse enää luoda kaihoisia katseita vinyyliversioihin. Mutta sitten: missä ovat Dokkenin 80-luvun klassikot? Tai Kix-yhtyeen, tuon Ratt:in kopioksikin väitetyn marylandilaisryhmän levy Midnite Dynamite? Annetaan kaverille uusi mahdollisuus ja yritetään helpomman kautta - voi rähmä ja pettymysten pettymys: Def Leppardin tuotannosta löytyy ainoastaan bändin uusin levy Songs from the Sparkle Lounge (onneksi Deffarikataloogini on jo onnistuneesti siirretty cd:ltä iPodille, tämä olikin vain Spofityä koetteleva testaus).
Iconin Night of the Crime, Streetsin Crimes in Mind, Giantin eka, kaikkien aikojen parhaan brittiläisen aor-yhtyeen Strangewaysin levyt, norjalaisen Stage Dollsin tai suomalaisen Urban Talen (missä viipyy uusi levy, goddamit?!) tuotanto – turhaan naputtelin näitäkin nimiä Spotifyn hakukenttään. Turhaan, aivan turhaan, yritin kaivaa esiin Kansasin 80-luvun tuotannon helmiä Power (katso All I Wanted -video, heti!) tai In the Spirit of Things. Puhumattakaan kanadalaisen Headpinsin hitistä Just One More Time – kun ei niin ei.
Sitten vielä pari kuunteluvinkkiä kevääseen!
Toki miljoonien ja taas miljoonien biisien joukosta puuttuu käsittääkseni myös Led Zeppelinin ja Pink Floydin kaltaisten dinosaurusten tuotantoa, eikä kukaan koskaan luvannutkaan, että Spotifyssä olisi kaikki maailman musiikki. On tämä ruotsalaiskeksintö osoittautunut monessa tapauksessa myös hyödylliseksi. Palvelun sisältämän musiikin määrä kasvaa, joten luultavasti ja toivottavasti minäkin jonain päivänä löydän sieltä nuo yllämainitut ja monet muut aor-välttämättömyydet.
Sitten vielä pari kuunteluvinkkiä kevääseen! Suomalainen Mr. Fastfinger on tähän asti tullut tutuksi vain mainion Guitar Shred Show –kitaransoittosivuston luojana ja ylläpitäjänä, mutta nyt hän on myös levyttänyt artisti! The Way of the Exploding Guitar on kerrassaan oiva, usein Satriani-Vai-osaston mieleentuova kitarainstrumentaalilevy ja osoittaa, että Hra Nopeasormella on paitsi tekniikka hallussa, myös mainio melodiataju.
Harri Rankan juoksulenkeillä on korvissa soinut tiuhaan myös jenkkiläisen Alias-yhtyeen aikoinaan kylmän viileästi julkaisematta jätetty kakkoslevy Never Say Never. Bändin debyytti julkaistiin vuonna 1990 ja sitä myytiin jenkkilässä platinalevyyn oikeuttava määrä (yli miljoona kpl). Vihdoinkin kansalaisten korviin kellareiden kätköistä pääsevä kakkoslevyn materiaalia on ehkä hieman päässyt ajan hammas nakertamaan, mutta mainiota melodista hyhmää se joka tapauksessa sisältää. Ja miksikö suuri levy-yhtiö ei kyseistä levyä aikoinaan julkaissut? Oli vuosi 1992 ja musiikkimaailman katseet olivat kääntyneet Seattlen kaupunkiin Yhdysvalloista. Minä muuten vihaan grungea, mutta se onkin sitten toinen tarina.
