Kaikki eivät halua käydä luokkakokouksissa tapaamassa ihmisiä, joita on nähnyt viimeksi 20 vuotta sitten. Moni jättää vanhat valokuvat ullakolle pölyttymään ja lopulta lahomaan. Enemmistö janoaa kuitenkin nostalgiaa loputtomasti. Se on luonnollinen ja iloinen asia.
Eräänä kauniina syyspäivänä (siis vuonna 2008) vilkaisin työpöydälleni kertynyttä levypinoa ja tajusin, että melodisen hard rockin tai AOR:n diggailu ei ole vain säälittävää menneisyydessä rypemistä, vaan kyseiset musiikinlajit ovat edelleen pelottavan elinvoimaisia. 1970-1980 –luvuilla perustetut perusjäärät puskevat uusia levyjä ja kokonainen sukupolvi uusia bändejä julkaisee jatkuvasti hard rockia, mutta yleensä vain pienten piirien tietoisuuteen. Kaikkien pitäisi saada tietää niistä! Tietenkään vuoden 1987 jälkeen ei ole tehty mitään niin merkittävää kuin Def Leppardin Hysteria, mutta sen ja muiden klassikoiden oheen kannattaa antaa mahdollisuus tuoreille tukkahevituotteille.
80-luvun alussa Yhdysvaltain suosituimpiin bändeihin kuuluneen Journeyn uusi levy Revelation esimerkiksi on täyttä rautaa. Siis ajatelkaa nyt - kitaristi Neal Schon löytää yhtyeelleen uuden laulajan YouTubesta, jossa tämä pieni filippiiniläinen, Arnel Pineda nimeltään, esittää Journey-covereita Zoo-yhtyeensä kanssa. Mies osoittautuu helmeksi ja uusi levy miellyttää lähes kaikkia faneja. Pinedan ääni tosin muistuttaa paikoin häiritsevän paljon legendaarisen Journey-vokalisti Steve Perryn ääntä, eivätkä taida Neal Schonin sormet enää vanhemmiten liikkua otelaudalla entiseen malliin, sen verran puuroksi on herran soolot efektoitu. Mutta jos ei anneta näiden asioiden häiritä, on Revelation sitä ihteensä; suuria tunteita, mahtavia melodioita ja isoa amerikansoundia.
Toinen ikisuosikkini, norjalainen TNT kärsi muutama vuosi sitten monen mielestä kohtalokkaan menetyksen, kun alkuperäinen laulaja, amerikkalainen Tony Harnell päätti keskittyä soolouraansa. Lieventääkseen uutisen faneissa aiheuttamaa järkytystä, TNT palkkasi laulajakseen toisen Tonyn, tällä kertaa brittiläisen, Shy-yhtyeessä vaikuttaneen Tony Millsin. Kasarikasvatti Millsin kanssa TNT on julkaissut jo kaksi levyä, joista jälkimmäinen on nimeltään Atlantis. Vaikkei Mills olekaan Harnellin kaltainen korkeaääninen ja selvästi tunnistettava solisti, kelpaa herran miellyttävä ääni yhtyeeseen yllättävän hyvin. Vaikkei levy yllä lähellekään Tell No Tales- tai Intuition-klassikkolevyjä, tuttuja TNT-elementtejä Atlantiksella riittää: retrohakuinen melodisuus, queenmaiset köörit ja etenkin Ronnie ”Smoking Fingers” LeTekron kitarointi ovat ennallaan. Love of my Life on erityisen hieno zibale. Yhdelläkään hard rock –levyllä ei tosin saisi käyttää karmeaa sanontaa ‘fingerlicking good’, tällä levyllä se esiintyy kaksi kertaa, mikä on lähellä upottaa koko levyn.
Nyt kun sain kehuttua nämä vuoden 2008 merkkijulkaisut, voi tietysti kysyä, että ”entäs Chinese Democracy?” Siitä vaahtoaminen olisi ollut liian ilmeistä, joten en tee sitä. G’N’R ei oikeastaan ole meikän genreä, mutta siitä ehkä enemmän toisen kerran. Sanotaan nyt kuitenkin se, että olen tästä uudesta levystä enemmän innoissani kuin aikoinaan Appetite for Destructionista. Vuonna 1987 Axl Rosen kirkuva nasaali oli minulle aivan liikaa. Tiesitkö muuten, että ne kaksi maata, joissa Chinese Democracy meni albumilistan ykköseksi olivat Suomi ja Brasilia!
Joulu on aina ollut meille varpusparvihevin ystäville tärkeä ajankohta. Ei hiljentymisen vuoksi vaan siksi, että jälleen kerran on aikaa kuunnella kaikki 80-luvun lempilevyt. Tänä jouluna Harri Rankka haluaisi pukilta laitteet, joilla voi siirtää digitaaliseen muotoon koko vinyylikokoelman ja c-kaseteilta löytyvät hard rock –aarteet. Puuhan taustamusiikkina toimikoon alan miehiä vilisevän Northern Light Orchestran joululaulut! Ensi vuoteen - Merry Rockin’ Xmas & Bom Natal!
