Voin ihan hyvin myöntää, että suurin osa 1980-luvun hard rock -bändeistä näytti vähän hassulta jo 1980-luvulla. Itse näytin yhtä hassulta vasta 90-luvulla, koska 80-luvulla vanhempani eivät olisi ikinä antaneet minun pukeutua tiukkoihin painitrikoisiin ja spandexiin, röyhelöihin, raita-lookiin tai erilaisiin nahka-asusteisiin.
"Näytimme joulukuusilta"
Jotka nyt vaan sattuivat kuulumaan hard rock -muotiin ja näyttämään siisteiltä. Hyvin moni kasarisuosikeista on sittemmin myöntänyt tunteneensa olonsa epämukavaksi kaikkein pahimmissa vermeissä: Whitesnaken David Coverdalen yhtyeensä 80-luvun lopun ulkoasuun viittaava ”näytimme joulukuusilta” -lausunto on legendaarinen ja osuva.
Bändien pukeutumisessa oli kyse paitsi näyttävyydestä ja erottuvuudesta – kenties jopa oman aikansa metroseksuaalisuudesta- mutta myös huumorintajusta. Kyllä, tukkahevibändeillä oli huumorintajua! Voitko muka väittää, ettei Y&T:n Summertime Girls -video ole hauska? Kyllä toppi sopii miehellekin.
"Kieli poskessa -huumori ei sovi suuresti rakastamaani aor-musiikkiin"
Hard rock -yhtyeiden ulkonäöstä voi siis repiä huumoria, mutta eivät bändit muutenkaan aina ottaneet touhuja tosissaan. Kieli poskessa -huumori ei sovi suuresti rakastamaani aor-musiikkiin, koska aor-yhtyeet laulavat lähinnä rakkaudesta, joka on perin vakava aihe (tahaton huumori on sitten ihan toinen juttu, siitä esimerkki tuonnempana), mutta muita hard rockin lajeja, erityisesti glam- tai sleazerockia edustavat yhtyeet ovat niin sanoituksissaan kuin olemuksessaankin aina oivaltaneet huumorin käytön olennaisuuden.
Erityisesti alapään asioihin, sukupuoliseen kanssakäymiseen tai dokaamiseen liittyvän huumorin ystävät osaavat arvostaa Lick It Up-, Teas’n, Pleas’n - tai Cherry Pie -tyyppisiä kappaleita.
The Darkness: Oliko nelikko tosissaan vai ei?
Yksi 2000-luvun merkittävimmistä ja omituisimmista hard rock -yhtyeistä oli brittiläinen The Darkness, jonka debyyttilevylle Permission to Land voidaan saman tien myöntää klassikon arvo. Kun yhtye löi itsensä läpi, osa musiikkitoimittajista oli ymmällään: oliko nelikko tosissaan vai ei? Vahvasti retroileva bändi kuulosti hienolta mutta veti samalla täysin överiksi pukeutumisesta lähtien.
Kakkoslevy One Way Ticket to Hell…And Back oli jo vähän vakavampi, eikä menestynyt edeltäjänsä lailla. Yhtye hajosi, kun itselleen päihde- ja huumeaddiktion kehittänyt laulaja-kitaristi Justin Hawkins meni vieroitukseen – tosin mies myönsi myöhemmin kyllästyneensä myös keikkailuun. Hetken mietittyään loput The Darknessin jäsenistä päättivät jatkaa eri nimellä; syntyi edelleen melodista, mutta suoraviivaisempaa ja nykyaikaisempaa rokkia tekevä Stone Gods.
Hawkins on sittemmin palannut vieroituksesta ilmeisen puhtoisena ja miehen uusi yhtye Hot Leg on perin luonteva jatkumo The Darknessin pompöösille stadionrockille. Hawkinsin käsittämätön lauluääni ja huumori ainakin ovat ennallaan, kuten näkyy ja kuuluu Cocktails-biisin videossa.
Palatakseni tahattoman huumorin pariin: Ruotsin Euroviisukarsinnoissa (Melodifestivalen) esiintyi tänä vuonna mainio H.E.A.T. –orkesteri. Alun perin The Poodles -yhtyeelle tarkoitettu biisi 1000 Miles on loistava kappale, mutta naapurimaan kisoissa bändi ja biisi olivat väärässä seurassa; syntyi tahatonta huumoria.
"Journeyn kosketinsoittaja Jonathan Cain myönsi, ettei Seperate Ways -videota olisi koskaan pitänyt tehdä"
Samoissa kisoissa on aiemminkin, niin Ruotsissa kuin eräissä muissakin Euroopan maissa syntynyt tahatonta huumoria siitä, kun keski-ikäiset tukevoituneet miehet esittävät melodista hard rockia. Varsinkin kun nämä keski-ikäiset tukevoituneet ja ohimoiltaan harventuneet miehet eivät itse ole välttämättä tajunneet asiaa, ja etenkin jos ovat ja yrittäneet kenties peittää olemuksensa esimerkiksi pitkällä nahkatakilla ja stetsonilla. Tai hirviöasulla.
Journey-yhtyeen video Separate Ways -biisistä sai aikanaan kylmää kyytiä Beavis & Butthead -sarjassa. Ei mikään ihme. Journeyn kosketinsoittaja Jonathan Cain myönsi minulle muutama vuosi takaperin, että sitä videota ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Viime kuukausina puolestaan yksi huvittavimmista videoista on ollut Survivor-yhtyeen laulajana tunnetuksi tulleen Jimi Jamisonin suhteellisen tuore When Rock Was King.
Mukana on niin ikään Survivorista tuttu Jim Peterik ja ainakin arkistomateriaalin kautta myös suuri joukko menneiden aikojen suuruuksia. Valitettavasti taitaa vain olla niin, että kappale -ja video- on tehty melkoisen tosissaan. Mitähän mieltä Beavis & Butthead olisivat siitä olleet?
