Viikon mökkilomalla ehtii tehdä yhtä sun toista. Jonkun mielestä on varmaan siistiä hakata vaikka halkoja ja saunoa päälle, mutta minulle toimii paremmin neljän seinän sisällä makailu, 80-luvun hevikokoelmien (c-kasetilta) kuuntelu ja vanhojen Kerrang!-lehtien selailu. Olen onnitellut itseäni usein siitä että ymmärsin säilyttää Kerrang!- vuosikertani, niistä kun on ollut iloa useana kesänä ja tulee olemaan vastakin. Varsinkin ennen nukahtamista on mukava rauhoittua ja kietoutua nostalgian lämpimään peittoon lukemalla millaisia tulevaisuudensuunnitelmia Jon Bon Jovilla oli vuonna 1985.
Kerrang! oli minulle tärkein yksittäinen musiikkimedia 80-luvulla. Lehdellä oli –näin jälkikäteen ajateltuna- pelottavan suuri vaikutus musiikkimakuni muodostumiseen. Ensimmäiset Kerrang!-lehteni ostin luultavasti Lontoosta tai Tukholmasta, mutta onneksi se kuului myös Tampereen Epe’s :in valikoimiin. Kun Kerrang! oli irtonumeroiden perusteella hyväksi havaittu, sain jotenkin huijattua vanhempani tilaamaan lehden kotiin kannettuna. Ehkä he ajattelivat, että eipä tuosta haittaakaan voi olla, tai että lehden lukemisesta saattaa olla hyötyä englanninkielen oppimisen kannalta. Halpaa ulkomaisten lehtien tilaaminen ei 80-luvulla ollut, Kerrang!-vuosikerta kustansi muistaakseni yli 700 markkaa. Toisaalta suomalaisia hevilehtiä ei juuri ollut (Heavy Heaven jäi hyväksi yritykseksi) ja ne muut musalehdet eivät tienneet aiheesta mitään.
Ruskea kirjekuori Englannista saapui kotiini kerran viikossa muutaman vuoden ajan. Olin niin innoissani lehdestä, että lähetin sinne lukijapalautekirjeitä - joista yksi jopa julkaistiin. Julkaistussa kirjeessä kehuin estottomasti suomalaisia bändejä ja kehotin lehteä kirjoittamaan niistä. Mm. Zero Nine ja Bogart Co. (yhtyeen eka levy oli silkkaa AOR:rää!) ansaitsivat mielestäni kansainvälistä huomiota ja menestystä. Hanoi Rocksinkin mainitsin, vaikka kirjoitinkin: I’m not too keen on their appearance.
Kerrang! avasi aivan uusia maailmoja: tutustuin lehden avulla lukemattomiin uusiin bändeihin ja tyylisuuntiin. Vaikka lehdessä käsiteltiin heavy metallia lukuisine alalajeineen, saattoi se myös yllättää kirjoittamalla mm. U2:sta tai Princestä, joihin piti sitten niihinkin tutustua. Jos Kerrang! antoi levyarvosteluissaan jollekin levylle 5 K:ta (KKKKK, asteikolla yhdestä viiteen K:ta), levy oli miltei pakko hankkia. 80-luvun loppupuolella varsinkin lehden Wimpwire–palsta oli tavattava tarkkaan läpi, sillä se käsitteli raskaan rokin melodisempaa osastoa. Lehden toimittajista tuli minulle lähes idoleita, heavyrockin äänitorvia, joiden sanaan saattoi aina luottaa.
Kerrang! on ääni, joka syntyy kun sähkökitaralla soitetaan ns. voimasointu, mielellään vähän rankemmalla kädellä. Ensimmäinen Kerrang! ilmestyi kesäkuussa 1981 Sounds-musiikkilehden brittiläisen heavyn uuteen aaltoon (NWOBHM) keskittyvänä liitteenä. Lehden päätoimittajana toimi tuosta ensimmäisestä numerosta vuoteen 1995 saakka legendaarinen Geoff Barton. Useat lehdessä kannuksensa hankkineet toimittajat ovat jatkaneet muiden lehtien tai tv-kanavien palveluksessa, kirjoittaneet bändikirjoja tai siirtyneet levybisneksen palvelukseen. Esimerkiksi uudelleenjulkaisuihin keskittynyttä Rock Candy –yhtiötään pyörittävät Dante Bonutto ja Derek Oliver ovat tehneet pitkän päivätyön mm. Universal- ja Roadrunner-yhtiöissä. Bonutto taitaa tällä hetkellä vetää myös Spinefarmin Iso-Britannian tytäryhtiötä. Muita legendaarisia Kerrang!-nimiä olivat southern boogie-spesialisti Xavier Russell tai useita biografioita kirjoittanut Mick Wall, jonka tapasinkin pariin otteeseen Monsters of Rock –festivaaleilla Iso-Britannian Doningtonissa. Lehden lukuisista valokuvaajista Ross Halfin kuuluu yhä maailman arvostetuimpien rock-kuvaajien joukkoon. Hän ja muut Kerrang!-veteraanit bloggaavat ahkerasti ja on ollut ilo huomata, miten loistavia kirjoittajia he edelleen ovat.
Myös Kerrang! ilmestyy edelleen ja lehdessä käsitellään raskasta rockia monipuolisesti, joskin painotus tuntuu olevan jo etabloituneissa isoissa nimissä sekä nuorissa ja kuumissa vaihtoehtorockbändeissä. Kasaritähtiin lehti ei juuri enää puutu, mutta niitä varten onkin mm. Classic Rock Magazine, oikein mainio aviisi sekin.
Kiss Komes Klean – näin luki erään mökkiaitassa männä kesänä lukemani Kerrang!-lehden kannessa. Vuonna 1983 ilmestyneessä haastattelussa KISS paljasti miksi oli aika hylätä maskit. Ensimmäistä kertaahan bändi nähtiin meikitönnä MTV:n haastattelussa, joka löytyy muuten kokonaisuudessaan hienolta Kissology 2 –dvd:ltä. Kissologyt 1 ja 2 kuuluvat Harri Rankan loppukesän suosituksiin, samoin Def Leppardin remasteroidut ja mm. liveversioilla kasvatetut deluxe-versiot Pyromania- ja Adrenalize-levyistä. Ensi kuussa katsaus loppuvuoden tärkeimpiin julkaisuihin melodisen hard rockin saralla!
