Minulla oli silloin sellainen kausi: kaipasin turvaa ja pakenin maailmaa. Elokuvateatterin pimeydessä oli lämmin ja hyvä olla, monta näytöstä putkeen. Viikonlopuksi sulkeuduin leffafestareilla Helsingin Bio Rexin punasametilla päällystettyyn aitioon. Pari metriä oikealla puolen sinkosi valkokankaalle valokiila, jonka säteilyssä leijali pöly.
Ei sittenkään leffafriikki
Sain hakemani työpaikan. Ensimmäisellä työviikollani Yleisradion ahtaassa editissä nuori mies – kollegani – siirteli ruudulla olevia haastattelupalikoita ja sanoi:
- Olet kuulemma leffafriikki.
Kerroin käyneeni viime eikoina yllättävän paljon elokuvissa. Seuraavaksi nuori mies kysyi seurasinko jotakin genreä. Hölmistyneenä sanoin, etten seurannut. Entä jotakin vuosikymmentä? En. Entä jotain tiettyä maata? Ohjaajaa? Kuvajaa? Näyttelijää? En. En. En. En.
Seuraavalla viikolla naiskollega ilmestyi työhuoneeni ovelle ja halusi kysyä neuvoa elokuva-asiassa, joka koski 70 –luvun yhdysvaltalaisten kauhuelokuvien perinnettä. Minulta saattaisi löytyä tietoa, koska olen kuulemma leffariikki. Ei löytynyt.
Tulevina viikkoina seuranneissa ideapalavereissa selvisi, että yksi työryhmäni jäsen keräili erityisesti 80-luvun pornoa, toinen seurasi eurooppalaisia rikoselokuvia, kolmas japanilaisia kauhuelokuvia. Omilla elokuvakokemuksillani ja -rakkauksillani ei ollut mitään tekemistä tämän pikkutarkan tietävyyden rinnalla.
Lopulta minulta lakattiin kyselemästä lempigenreistäni. Minä puolestani lakkasin käymästä elokuvissa, muutoin kuin työn puitteissa. Kaikki muu olisi tuntunut turhalta.
Tai ehkä sittenkin
5 vuotta Yleisradiota, viimeiseksi 30 jaksoa populaarikulttuurin keskusteluohjelma Popkultia, ja olen valmis siirtymään eteenpäin. Pitämään tauon, katsomaan maailmaa ja elokuvia.
Suljen Yleisradion rautaoven takanani ja kävelen kaupungille. Pakkasviimassa törmään vanhaan tuttuuni. Hän vyöryttää kaiken viimeksi näkemästään elokuvasta: Clint Eastwoodin uusin ohjaus, isohuulinen Angelina Jolie tekee uransa parhaan suorituksen, musiikin on säveltäny itse Clint, kuvaus on hyvää, saman tyypin käsialaa kuin kaikki Eastwoodin isot elokuvat, heikkoutena kolme loppua, muistuttaa L.A. Confidentalista.
Minä ja tuttuni katsomme elokuvia eri tavalla. Jossain vaiheessa sokaistuin uskomaan, ettei elokuvia voinut katsoa muutoin kuin hänen tyylillään, rakennetta analysoiden ja elokuvahistorian aikajanaa päässään pyöritellen.
Päätän mennä katsomaan tämän elokuvan iloisena siitä, että voin upota tuoliin ja vain katsoa. Changeling vetään minut 20 –luvun Los Angelesiin. Ja vihdoin, jälleen, minä nautin. Sukellan historiaan, Los Angelesin katukuviin, pukuihin ja kampauksiin, mutta erityisesti tarinaan, joka kylmää ja lämmittää samanaikaisesti.
