Päätöksen tehdessäni en vielä tiennyt miten pelottava kokemus Shibuya 109 olisikaan.
109 Shibuya, huulipunapurkin muotoinen (!!!) korkea rakennus, on ollut olemassa jo 30 vuotta. (Tytöille tarkoitettua tavarataloa kritisoineet pojat saivat kadun toiselle puolelle kolme vuotta sitten oman tavaratalon, mutta se ei ole mitään tyttöjen tavarataloon verrattuna.) Katutason suuri sisäänkäynti on kohtaamispaikka kaikenlaisille, myös ihan tavallisille ihmisille.
Mutta kun nousen kymmenkerroksisen tavaratalon ensimmaiseen kerrokseen, tavallisen näköiset ihmiset ovat kadonneet. Kuljen vahingossa väärään suuntaan, (jokaista kerrosta kierretään tietytyn suuntaan, jotta yhtään kauppaa ei jäisi välistä) vastavirtaan tyttöjen kanssa, jollaisia en ole koskaan ennen nähnyt elävänä.
Heidät voi jakaa kahteen yläryhmään
90 %:lla on vaalennettu tukka. Heistä 70 %:lla se on pitkä ja kiharrettu suuriksi laineksi, vähän kuin Miley Cyruksella. Lopuilla 30 %:lla se on tupeerattu suureksi linnunpesäksi.
10 %:lla on tumma tukka. Se on tupeerattu hienostuneesti vain alta, jotta se näyttisi amerikkalaisen 60-luvun kotirouvan tukalta.
Molemmat ryhmät kayttävät paljon meikkiä, mutta vaaleatukkaiset enemmän, linnunpesäpäät kaikista eniten.
Vaihdan suuntaa myötävirtaan ja kuljen jokaisen kerroksen ylös asti kuin eläen nopeatahtisessa musiikkivideopotpurissa, jossa musiikki vaihtuu kauppojen mukana yhteensä sata kertaa.
Ensin pysähdyn japanilaiseen R&B -helvettiin. Täällä jokaisella tytölla on pitkän tukan päällä Alicia Keys -hattu, tiedättehän, sellainen ruma, yleensä valkoinen. Minihameen paikalla on leveä vyö.
Kahden askeleen päässä aukeaa pinkki J-pop -maailma, jossa tytöt ovat kuorruttaneet itsensä vaaleanpunaisilla röyhelounelmilla ja kaikkien korvista roikkuvat suuret muoviset karkkikorvakorut.
Sitten astun kultakäätyjen häikäisemään blig, bling rap -tunnelmaan, sieltä paljeteilla päällystettyihin discohilebileisiin ja sitten.. ja sitten.. ja sitten. Lopulta päädyn sukkahousuparatiisiin. En ole koskaan nähnyt tällaista määrää erilaisia sukkahousuja.
Myyjät ovat kaikkein hurjimman näköisiä
Mutta ilmeisesti heidän palvelutaitojaan mitataan moikkaufrekvenssin avulla: hillitty japanilainen mushi mushi (hello) on muuntautunut monotonisesti toistettavaksi nasaalimääkäisyksi mashei masheeeeeeiiiiiiiii!!!!!!, jossa oudosti venytetty loppupää laskee tonaalisesti E:n kohdalla ja nousee I:n kohdalla korvia vihlovaksi ylä-ääneksi. Mashei masheeeeiiiiii!!!!!! Se raikuu jokaisesta ilmansuunnasta.
Eräskin myyjä on kyyristynyt kaupan nurkkaan järjestelemään alahyllyä. Huuto tulee viiden sekunnin välein, mutta hänen päänsä ei nouse eikä käänny kertaakaan. Alan vastata takaisin huutoon, mutta hän, eikä kukaan muukaan kiinnitä minuun mitään huomiota. Olen ei kukaan, huonosti pukeutunut epäihminen maailmassa, jossa olemassaolo on yhtä kuin meikin määrä.
Hädissäni tästä oudosta todellisuudesta suuntaan aurinkolasikauppaan, ostan yhdet ja poistun tavaratalosta. Seuraavana päiväna jätän koko Japanin taakseni, enkä palaa enää.
