Pelasimme viisi vastaan viisi jumppasalissa käsipallomaaleihin ja paukuttelin palloa ylä- ja alanurkkiin, suoraan syötöstä, kuljetuksen jälkeen, ruuhkasta, kaikilla sallituilla ruumiinosilla. Se taisi olla menestyksekkäin jalkapallotapahtuma, mihin olen eläissäni osallistunut, ja pohdin jo kotiin ajaessani kuin Manchester Unitedin koutsi Alex Ferguson (ManUn maali on tätä kirjoittaessa pysynyt puhtaana 1104 minuuttia): voiko tällainen jatkua?
Urheilussa ja peleissä ylipäätään on elämää tiivisteenä, huippukohtia ja tappioita ketjussa. En tiedä peliriippuvuudesta, sillä se liittyy uhkapeleihin ja itse olen kiinnostunut peleistä vain siinä mitassa, mitä ne kertovat omasta fysiikastani ja psyykestäni, miten näitä namikoita kannattaisi säätää. Isot muutokset niin kuin vallankumoukset ja äkkirikastumiset muuttavat yhteisöä tai yksilöä liikaa. Menneisyys saattaa kadota. Huono juttu, kun kaikki rakentuu vanhan päälle,.
Takaisin kotimatkalle. Yritin sulatella kymmentä maaliani. Epäonnistumiseen olisi paremmat lääkkeet ja helpointa on keskinkertaisuus, se on normatiivinen tila niin kuin keskiluokka ja joidenkin mielestä Suomen Keskusta. Minä sen sijaan olin viime vaaleista tutun kokoomuslaisen hybriksen kourissa, eikä se istunut. Jo pelissä olin karsinut tuuletuksia kolmannen maalin kohdalla ja seitsemännen tienoilla näytin jo yhtä blankolta kuin Harlamov-Petrov-Mihailov jonkun 70-luvun lätkäriepotuksen loppumetreillä.
Televisiosta tuuletustapahtumia tulvi olohuoneeseen paitsi urheilusta, myös visailuista, kilpailuista ja tosi-tv:stä. Opin vasta, että kuorokaan ei ole mitään jos sillä ei ole koreografiaa. Eleettömyydestä on tullut negatiivinen merkki. Ennen uutisankkuri ei hymyillyt, nykyään veikeys kaivautuu esiin viimeistään ennen säätä. Tulevaisuudessa ankkuri ja meteorologi läppäävät vuoron vaihtuessa yläfemman. Olen vakavissani, suunta näkyy jo. Taistelutoverit-sarjassa jenkkisotilaat eivät natsijahdissa elämöineet, mutta katsokaapa Irakin sodasta kertovaa Generation Kill –sarjaa.
Tuuletukset ovat sukua Amerikasta levinneelle Ammattimaiselle Hymylle. Sen tarkoitus ei ole osoittaa iloa tai ystävällisyyttä vaan manipuloida kuluttajaa/asiakasta. AH on addiktoiva ele ja kun se on vallannut maiseman, sen puute tuntuu tylyltä. Viime vuonna itsensä tappanut kirjailija David Foster Wallace epäili, että kun aivan tavalliset ihmiset alkavat ampua automaattiaseille ostosparatiiseissa, vakuutusyhtiöiden toimistoissa, sairaaloissa ja McDonaldseissa, johtuu se osittain siitä, että nämä paikat ovat Ammattimaisen Hymyn syntysijoja.
Istuin sohvalla ja murjotin 10 maalin krapulassa, sillä tiesin että seuraava pelini olisi floppi. Aloin psyykata itseäni koetuin keinoin, mielikuvaharjoittein suosikkipelaajastani, Manchester Unitedin Paul Scholesista. Katsokaa Scholesin kasvoja, jotka eivät maalinkaan hetkellä värähdä. Miettikää mitä siellä takana on. Ette tiedä. Se on hienoa.
