Tai ehkä olen vain penseä keskiluokkainen paska, jolle omistautuminen on muun maailman poissulkemista. Ei turvallista ahneutta vaan vierasta puritanismia. Morrisseyn kohdalla aavistelen kuitenkin hetkittäin, mistä faniudessa voisi olla kysymys. Sen takia torjunta onkin vahvaa, siksi epäröinti astuu tielle, siksi en ehtinyt edes ostamaan lippua Morrisseyn konserttiin.
Morrisseyn äänen kuuleminen vie minut sellaisille seuduille, joille en välttämättä halua mennä. The Smiths teki läpimurron juuri niihin aikoihin, jolloin perustin perhettä, syvällä kahdeksankymmenluvun pimeässä ytimessä. Sinänsä iloisia muistoja kehystää auttamaton tyylittömyys ja nuoren perheen nokkava itsevarmuus. Konemusiikin, virveleiden läiskeen ja muun olkatoppausmusiikin keskellä Smithsien soundi oli inhimillinen ja hengittävä, mikä näin jälkeenpäin ajatellen on elintärkeää, silloin se ei ollut niin merkittävää. Samalla intensiteetillä diggailin silloin ABC:tä ja Simple Mindsia. Nyt ne ovat kahdeksankymmenlukua, mutta Morrissey ja Smiths ovat nykyhetkeä.
Smithsien biiseissä häpeä, syyllisyys ja kaikenlaiset nolouden ilmenemismuodot saivat vihdoinkin kunnon ilmaisun. Smiths ei iskenyt mihinkään ilmeiseen tai ajankohtaiseen häpeän kohteeseen, sillä silloin olisin ruutuhousuissani ja hiusraidoissani torjunut sen. Ajatelkaapa 80-luvun tyyliopasta, joita varmaan kirjoitetaan parhaillaan, sillä eikö itseinho ole itserakkauden lähihoitaja, järkevän Jekyllin tarpeellinen herra Hyde, noususuhdanteen mahdollistava laskusuhdanne, se piste missä jatkuva erektio lakkaa olemasta terveyden merkki. The Smithsin biiseissä kyse ei ollut mistä tahansa noloudesta, vaan eksistentiaalisesta häpeästä, joka nieli kaikki muistot niitä ikäviin ja iloisiin erittelemättä.
What Difference Does It Make?, Heaven Knows I’m Miserable Now ja Please Please Let Me Get What I Want This Time ovat triptyykki, jonka kuullessani muistan eläneeni kahdeksankymmenluvun, mutta tiedän myös päässeeni sieltä. Ne ovat loistavia biisejä, ne eivät takerru ajankohtaansa, ne pysyvät vaivattomasti kyydissä koko surkean elämän.
