Opin englanninkielen kuuntelemalla rockmusiikkia ja lukemalla englantilaisia musiikkilehtiä. Kun 70-luvun lopulla tavailin New Musical Expressistä punkin ja uuden aallon kuohuissa surffaavaa journalismia, tuntui kouluenglanti sen jälkeen kirkkaalta ja yksinkertaiselta. Se oli autuaan vapaata slangista, ironiasta ja sanaleikeistä. (Vakio-otsikko olisi voinut olla ”No pun included”.) NME:n jutut koostuivat usein pelkästään niistä. Gobbledygook!
Ajoittain hapertunut lempeni musiikkijulkaisuihin koki uuden nousun, kun löysin Word Magazinen. Q:n, MOJOn ja Uncutin rinnalla se on hieman laaja-alaisempi ja astetta vähemmän pirstaleinen ja valintamyymälämäinen. Sen valitsemilla haastateltavilla on sanottavaa, sen artikkelit ovat hyvin pohjustettuja, se kolumnoi ohi popteollisuuden intressien, sen listaukset ovat oivaltavimmasta päästä, sen tekijöistä useat edustavat minulle ymmärrettävää sukupolvea: David Hepworth ja Mark Ellen ovat syntyneet 50-luvulla, Andrew Harrison 60-luvulla. Kypsä ikä tarkoittaa tässä myös vivahteikasta kielenkäyttöä, jota ei ole puhdistettu slangista, ironiasta tai sanaleikeistä.
Minulla ei ole erityisempiä illuusioita siitä, mikä on erikoislehtien tehtävä. Ne toimivat kaksin kasvoin, esittävät kriittistä ja kuluttajavalistuksellista ja ovat samalla kulutuksen iloisia asiamiehiä. Ne seisovat askeleen päässä markkinointikoneistosta. Kaupankäynti kuitenkin kuuluu asian luonteeseen, en minä siitä jaksa natkuttaa. Sen sijaan tärkeätä on se, miten suhtaudumme siihen mitä meillä jo on, muistoissa tai materiana. Hyvä musiikkilehti on kaupan kynnyksellä, mutta myös meidän ja menneisyyden välissä.
Wordissä on vakiopalstana kahden sivun juttu, jossa ensimmäisellä sivulla luonnehditaan jonkun alueen surkeimmat, sivua kääntämällä löytyvät parhaimmat. Viime numerossa aiheena olivat tribuuttibiisit. Ankaraa esteettistä linjanvetoa, veteen piirrettyjä viivoja. Esimerkkeinä Rasputin ja Candle in the Wind 1997, kumpi mielestänne kuuluu kumpaan osastoon?
Lopuksi helposti toteutettava listaus Word Magazinesta. Homman nimi on Randomizer. Otetaan iPod, soitetaan shuffle-toiminnolla viisi kappaletta ja listataan ne. Tulokseni:
Antony & The Johnsons: The Horror Has Gone
John Fahey: Dance of the Inhabitants of the Palace of King Phillip XIV of
Spain
Metallica: Mama Said
Aretha Franklin: This Is (Hey Now Hey)
Miles Davis Quintet: Salt Peanuts
