Tämä tapahtui kahdeksankymmentäluvun alussa, jolloin äitini oli saman ikäinen kuin minä nyt ja itse vietin viimeistä teinivuottani. Kommentti oli mielestäni täysin luonnollinen: eihän 44-vuotiaan kuulunutkaan ymmärtää rokkia eikä Monroen leikittelyä androgyynisyydellä. Varma äidinärsytystapa oli luukuttaa täysillä Dead Kennedysiä vinyylisoittimesta.
Nykynelikymppinen sen sijaan saa kuunnella mitä musiikkia huvittaa, ja perheen teineiltä voi oppia uusia bändejä. Nelitoistavuotias Otso-poikani on metallimusiikin suurkuluttaja. Häneltä olen oppinut, että pitää puhua metallista, ei heavysta, ja hän osaa tarkalleen määritellä mihin metallin alalajiin mikin hänen suosikkibändeistään kuuluu.
Pakko myöntää, että on ollut hirveän hupaisaa nähdä vaikkapa Gamma Ray tai Helloween. Iron Maidenin olen nähnyt ja kuullut kahdesti. Slayer sentään oli liikaa korvilleni, vaikka lusinkin konsertin urhoollisesti loppuun. Rajansa kaikella.
En missään tapauksessa halua olla lapsilleni kaiken salliva kaveriäiti, mutta olen valmis kuuntelemaan heidän mielipiteitään. Niinpä epäröin vain hetken, kun Otso viime keväänä ehdotti matkaa Müncheniin Paganfest-folkmetallitapahtumaan. Kun ynnäsin yhteen pientä irtiottoa arkikuvioista, kaupungissa asuvan ystäväni Katjan tarjoaman majoitusmahdollisuuden ja Finnairin plus-pisteet, päätin sanoa joo. Onhan paradoksaalista ja epäekologistakin lähteä katsomaan suomalaisbändejä ulkomaille, eikä monikansallinen joukkio Moonsorrow, Eluveitie, Tyr, Korpiklaani ja Ensiferum ollut minulle tuttu muualta kuin Otson levyhyllystä.
Musiikki on minulle kuin huumetta: liveannoksia täytyy saada säännöllisesti. Siksi pystyn ymmärtämään myös muiden tarpeen nauttia siitä, vaikka myrkky ei olisi ihan samaan kuin omani. Kun katsoin lavanedustalla pomppivaa poikaani – tyydyin itse turvalliseen lehteripaikkaan – olin iloinen siitä, että ominaisuuksistani juuri tämä on periytynyt lapselleni. Mutta ilo oli molemminpuolinen: lehtereillä tapasin hauskoja saksalaisia ja sveitsiläisiä, jotka kehua retostivat kiertueen suomalaisbändejä niin, että oli ylpeä vaikka minulla ei ollut asiaan osaa eikä arpaa. Ja Korpiklaani ja Ensiferum kolahtivat voimalla, oli pakko itsekin pitkää korkokengät heilumaan.
Kun pääsin kotiin, ryntäsin Otson levyhyllylle. Hän saa syyttää vain itseään siitä, että äidin MP3-soittimessa jytisee punkin ja Eläkeläisten rinnalla myös folkmetalli. Todennäköisesti hän saa konserttiseuraa jatkossakin.
