Saatan silti pari kerta vuodessa polttaa savukkeen tai puolikkaan sikaria, mutta minua ei haittaisi, vaikka tupakkatuotteet katoaisivat maan päältä. Nautin siitä, että saan aterioida ravintolassa haistelematta savua ja että bändien klubikeikoilta palatessa minun ei ensi töikseni tarvitse pestä hiuksia ja ylläni olleita vaatteita. Koetan olla ostamatta tuotteita, jotka tukevat kansainvälistä tupakkateollisuutta ja kunnioitan jokaista, joka onnistuu lopettamaan tupruttelun.
Silti tupakanvastustamisfundamentalismi saa minut hämmentymään. Jos polttaisin, olisi savuke pudonnut suusta, kun luin rajoituksista, joilla aiotaan säädellä tupakoinnin esittämistä taideteoksissa. Täytyyhän teatterissa, elokuvissa tai kirjoissa pystyä esittämään myös toimintaa, joka ei ole kaikin puolin hyväksyttävää! Yksi taiteen tehtävistä on saada sen vastanottaja miettimään itse, mitä taiteen kuvaamista asioista ajattelee. Sensuuri vie sen mahdollisuuden. Niin kauan kuin laki sallii tupakkatuotteitten myymisen, ovat tällaiset sanavapauden rajoittamiset järkyttävää kaksinaismoralismia, joka helposti kääntyy itseään vastaan.
Niin kävi ikävä kyllä myös syöpäjärjestöjen nuorisolle suuntaamassa valistuskampanjassa.
Minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Ari Koivuseen, en edes tiedä yhtään miehen biisiä. Silti tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, kun kuulin syöpäjärjestöjen edustajien ahdistelleen häntä savukeaskeiksi pukeutuneena. Onhan tässä maassa vaikutusvaltaisempiakin tupakoitsijoita, kuten eduskunnan puhemies ja valtiovarainministeri. Eikö pokka riitä ahdistelemaan niitä, joilla oikeasti on vaikutusvaltaa syöpäjärjestöjen toimintamahdollistuksiin?
Sinänsä tärkeä kampanja syöpien ehkäisemiseksi kärsii tällaisesta lähinnä myötähäpeää herättävästä toiminnasta, joka saa kysymään, mitä seuraavaksi? Voipakettiin pukeutuneet kampanjoitsijat ahdistelemaan ylipainoisia tai hammaspeikkopukuiset vartijat kauppojen karkkihyllyille?
