Toista oli ennen. Ne harvat bändit, jotka pääsivät maamme rajojen ulkopuolelle esiintymään, vaikuttivat haastatteluissa huvittavilta möröiltä. Toinen suomalainen näki heidän olemuksessaan huumorin, mutta luulenpa että vierasmaalaisille hilpeys meni yli hilseen. Tekopirteillä nuorisotoimittajilla oli tekemistä yksisanaisia vastauksia kitsaasti tarjoilevien pohjanpoikien kanssa. Naisiahan ei täältä maailmalle ennen lähtenytkään.
Hauskoja olivat myös musiikkilehtiemme bändihaastattelut. Niissä pohjoisen pojat haukkuivat herkullisin sanakääntein oman levynsä ja koko Suomen musiikkimaailman. Kukaan ei kai ollut opettanut heitä tavoille. Oman pesän likaaminen ei ehkä ole kaikkein viisainta, mutta sympaattiselta kommentit vaikuttavat nykyisen tehomarkkinoinnin ja sisäsiisteyden maailmassa. Haastatteluissa oli jotain viatonta ja neitseellistä.
Mieleeni on jäänyt erinomaisen Shadowplayn Brandi Ifgrayn haastattelu Helsingin Sanomissa. Siinä haastateltava vähättelee itseään, kuten hänen hahmoonsa kuuluu. Herkkä ja hento mies pistää itsensä matalaksi. Shadowplay oli hieno bändi ja sen laulaja taitelija, josta olisi ollut paljon positiivista sanottavaa. Hän oli kuin syntynyt väärään aikaan ja paikaan. Oli harmillista miettiä kuinka juttu otettiin vastaan.
Nykyään suurin osa musiikkilehtien haastateltavista osaa kehua tuotteitaan estottomasti, mutta mitä sekin merkitsee? Samat tyytyväisyyden ilmaukset sivu toisensa jälkeen kumisevat tyhjyyttään, vaikka tekijät olisivat kuinka tosissaan. On selvä, kukin tekijä pitää hengen tuotteistaan, miksi he niitä muuten tekisivätkään, mutta aika tylsää heidän valmiiksi pureksittuja kauppapuheitaan on lukea.
Musiikin tekemiseen liittyy paljon ristiriitaisia tunteita ja epävarmuutta. Olisi kiva kuulla joskus niistäkin. Ennen kaikkea olisi kiva kuulla musiikin sisällöstä sen sijaan, että kiertuejärjestelyt ja levydiilit näyttelevät pääosaa, mutta ehkä musiikista kirjoittaminen on yhtä vaikea kuin arkkitehtuurin tanssiminen.
