Jos maailmassa olisi lääke, joka parantaisi muistia, nappaisin sitä heti aimo kulauksen. Haluaisin muistaa paljon enemmän kuin muistan, mutta aivokansioideni rajallisuus on käynyt päivä päivätä selvemmäksi. Kun kansio alkaa täytyä, poistelee järjestelmäni omia aikojaan tietoa vanhimmasta päästä. Siinä lähtevät ranskan- ja saksankieliset sanat ja historian yksityiskohdat monista muista asioista puhumattakaan.
Ehkä onkin hyvä, että olen suhtautunut tietoon tavalla, joka sopii googlettamisen ajallemme. Yksityiskohdat voi aina tarkistaa kunhan suuri kuvio on hallussa. Turha täyttää päätään nippelitiedolla, vaikka olisihan sillä kiva briljeerata keskusteluissa ja ärsyttää bessewissereitä.
The Thing
Muistin hataruus sai minut nauramaan kun näin vuosien jälkeen uudelleen vanhan version elokuvasta The Thing from Outer Space. Se oli pikkusittiäisenä mielestäni aivan uskomattoman jännittävä, pelottava ja kiehtova elokuva. Jo se, että elokuvan olio oli eräänlainen kasvi, jonka käsivarren siemenkodista saattoi kasvattaa uusia pikku Thingejä, kiehtoi minua suunnattomasti. Ensi kertaa elokuvan katsoessani, jouduin katsomaan sen nojatuolin piilosta valmiina työntämään sormet korviin musiikin kertoessa, että jotain pelottavaa oli tapahtumaisillaan.
Toisella katsomalla huomasin, että olin muistellut elokuvassa olleen kohtia ja ääniä, joita siinä ei ollut. Muistelin näyttelijän työntäneen stetoskoopin terraarion lasiin, jossa siemenkodista kasvaneet tulppaaninäköiset pikku- Thingit kasvoivat. Silloin kuului pelottava ja hiukset nostattava vauvan itku. Se oli mielestäni elokuvan hyytävin kohta. Tosi-asiassa sellaista kohtaa elokuvassa ei ollut. Muisti teki jälleen tepposet.
Elämän kertomattomuus
Jos muistan elokuvat väärin, niin sama voi pitää paikkansa elämän suhteen. Olenkin tyytyväinen ettei mitättömän persoonani tarvitse kirjoittaa elämänkertaa. Aikamoista soopaa siitä nimittäin tulisi. Eikä kaikkien ihailemieni kirjailijoidenkaan muistelut kovin ihmeellisiä ole. Mitä ihmettä tuo Marguerite Duras’kin jorisee Jokapäiväinen elämä- teoksessaan? Ei siitä ainakaan mitään selkeää kuvaa hänen elämästään saa, vaikutelmia kyllä.
Ihmiset muistavat eri tavoin, osa vaikutelmia, toinen numeroita, toinen kuvia. Duras’n muistelmat ovat runollisia kuin hänen teoksensa. Itse taidan olla niin kuin runon heppu, josta isäni kirjoitti henkisen kiduttamisen ja kärttämisen jälkeen kiiltokuvien täyttämään kirjaani. Kiiltokuvassa istui isopäinen poika puunoksalla ja isä kirjoitti kuvan alle: Kaikki ne muistoja kirjoittaa ja kaikki ne muistoista pitää, vaan tässäpä sattui sellainen heppu, joka ei muista mitään.
