Jacksonin ja monen muun esiintyvän taitelijan kohdalla tulee miettineeksi, mitä kaikkea meidän on saatava tietää esiintyjistä. Onko supertähtien annettava itsensä luineen ja karvoineen nälkäisen massan nokittavaksi? Tulisiko meidän ajatella, että se ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön? Sananvapaus ja yksityisyyden suoja riitelevät keskenään.
Minun mielestäni jokaisen ihmisen tulisi voida hallita yksityisyytensä rajoja. Pop-tähdet eivät päätä verorahoistamme kuten poliitikot, joiden rehellisyyden ja suoraselkäisyyden tai niiden puutteen todisteena voi nähdä heidän käytöksensä vapaa-ajalla.
Silvio Berlusconi, Matti Vanhanen tai Ilkka Kanerva kertovat asenteistaan myös vapaa-ajanvietollaan ja heidän moraalistaan meidän on hyvä tietää, sillä he liikuttelevat rahojamme, mutta eikö riitä, että esiintyjät antavat meille taiteensa? Onko meidän saatava tietää kaikki myös heidän yksityisyydestään Asia ei tietenkään ole ihan yksinkertainen ja rivit eivät riitä asian selvittämiseksi tässä yhteydessä.
Yksityisyyden verho
Ajoittain tuntuu siltä, että lehdistö on ottanut oikeudekseen halveksia niitä, niitä jotka sen käytettäviksi antautuvat. Tasaisin välein sen hampaisiin joutuvat nekin, jotka sinne eivät halua. Haastateltavat näytetään ehdoin tahdoin huonossa valossa.
Välillä tapaa toimittajia, jotka unohtavat, että haastateltavat ovat ihmisiä siinä missä muutkin. He tuntuvat kokevan, että median ja esiintyjien vuorovaikutus- ja hyötysuhde antaa oikeuden kohdella haastateltavia jonkinlaisina käyttöesineinä.
Keltaisen median perustelut törkyjuttujen yhteydessä hämmentävät minua. Toimittajat sanovat kertovansa ihmisille vain asioista, jotka heitä kiinnostavat. Voiko suuren joukon uteliaisuus olla syy yhden ihmisen oikeuksien polkemiseen?
