Kaikenlaisia kertomuksia – 60-lukulaisen silmään sattunutta

Julkaistu To, 16/04/2009 - 11:55
  • Päivi Istala (Kuva: YLEn kuvapalvelu)
  • Vähemmistökommunistien, taistolaisten, stalinistien käsikassaroiksi väitetään lähes kaikkia, joilla oli tekemistä vasemmistoajattelun kanssa 1970-luvulla.

Hämmästyksen lyömänä saa nykyään luettavakseen mitä tahansa kummallisuuksia. Viimeksi olen äimistellyt Taneli Heikan ja Katja Boxbergin pamflettia Lumedemokratia lukiessani. Kaikin mokomin, 1970-luvun poliittista ilmastoa saavat jälkeentulevat toki arvioida, mutta silloin pitäisi kyllä olla enemmän hihassa kuin jälkiviisautta, epätarkkoja tietoja ja ihmisten leimaamista. Ennen muuta kritikoitaessa pitäisi olla selvillä siitä, mikä kulloisessakin historiallisessa vaiheessa oli tässä tai tuossä yhteiskunnassa mahdollista. Olen ymmärtänyt, että historiallisia ilmiöitä on tarkasteltava/tutkittava suhteessa niiden tapahtuma-aikaan - mikä silloin oli mahdollista, mikä ei. Ei paljon auta, jos jälkeentulevat säksättävät tämä hetken maailmasta käsin: miksi ette tehneet tätä tai tuota?

Tämä vänkyttäminen tuntuu lukijasta sitäkin kummallisemmalta, kun Lumedemokratia-teos aivan oikein kysyy konsensusajattelun pakkopaitaominaisuuksien perään. Lakaistiinko ja lakaistaanko yhä keinotekoisella yksimielisyydellä vaikeita asioita pöydän alle, suljetaanko kriitikoiden ja toisinajattelijoiden suita? Kirjan tekijät vastaavat tähän myöntävästi, ja tässä olen heidän kanssaan aivan samaa mieltä.

Heikka ja Boxberg kuitenkin arvioivat 1970-lukua tämän päivän mahdollisuuksilla täytetyn maailman kriteereillä. On niin kuin kylmän sodan maailmaa ei olisi ollutkaan olemassa – ja kuitenkin se oli, ja siinäkin piti yrittää elää.

Lumedemokratiassa jälkiviisauden tynnyrit kolisevat, kun kirjoittajat kertovat ja kauhistelevat, miten erilaiset rähmälläänolijat olivat mukana poliittisessa laululiikkeessä, DDR-nimisen valtion tunnustamiskomiteassa tai erilaisissa solidaarisuus- tai rauhanliikkeissä. Erityisen vastenmielistä, etten sanoisi tarkoitushakuista Lumedemokratia-kirjassa on se, että 1970-luvun vasemmisto niputetaan yhteen ja samaan punttiin.

Tähän törmää nykyään kerta toisensa jälkeen – vähemmistökommunistien, taistolaisten, stalinistien käsikassaroiksi väitetään lähes kaikkia, joilla oli tekemistä vasemmistoajattelun kanssa 1970-luvulla.

Se on väärä todistus. Tuota vuosikymmentä elämättömien on ilmeisesti täysin mahdotonta käsittää, millainen ilmapiiri maassa silloin vallitsi. Ei Suomen koko vasemmistossa eletty missään hermeettisessä tilassa Neuvostoliittoa palvoen - reaalisosialismin rikokset olivat tulleet ilmi jo viimeistään 1950-luvulla. Moni oli tietoinen ja ottanut selvää jo 1930-luvun neuvostolaisista näytösoikeudenkäynneistä ja tiesi, mitä niissä hävinneille ihmisille oli tapahtunut. Miksi niistä sitten ei puhuttu, miksei räkytetty rakkikoiran ja 1930-luvun lailla Neuvostoliiton porstuassa? Näin Heikka ja Boxberg tuntuvat kysyvän. Siksi, että oltiin ymmärretty sotien opetus, ja myös se, että kaiken koetun ja kärsityn jälkeen hävinneillä oli luu kurkussa, ei passannut lähteä uhoilemaan. Lisäksi kuunneltiin ensin Paasikiven ja sitten Kekkosen läksytystä: kun ennen oli saatu turpiin räksyttämällä, oli nyt parasta pitää yllä jonkinlaiset suhteet naapuriin, jotta voitaisiin rakentaa tätä omaa isänmaata pelotta ja rauhassa. Kyllähän se kaksinaismoraaliin vei: ajateltiin yhtä, sanottiin toista ja tehtiin kenties kolmatta – ja rähmällään jouduttiin olemaan. Ajateltiin, että se on nyt tässä tilanteessa kansallinen etu. Miksi näin?

Siksi että seurauksilla on syynsä ,kerran näinkin päin. Kollektiiviseen muistiin olivat jääneet Unkarin kansannousu 1956 (vielä vanhemmat muistavat itäberliiniläisten kapinan 1953) ja Berliinin muurin rakentaminen 1961 ja sitä Suomessa seurannut noottikriisi myöhemmin samana syksynä. Tsekkoslovakian tie ei houkuttanut, se koettiin sitten viimeistään 1968. Heikka ja Boxberg olisivat myös voineet tarkistaa, ketkä Suomessa julkisesti ensimmäisinä tuomitsivat Tsekkoslovakian miehityksen: SKP:n Aarne Saarinen ja SKDL:n Ele Alenius. Siinä vaiheessa Suomen hallitus oli mykkä.

Jos taistolaisten mielestä vehnäkin kasvoi Neuvostoliitossa paremmin kuin muualla, niin muu vasemmisto ei todellakaan ollut samaa mieltä. Poliittiset leirit olivat tarkat ja tiedetyt. Niitä rajoittivat toki monien fraktoiden kohdalla vain veteen piirretyt viivat – mutta niiden viivojen paikat tiedettiin tarkasti. Jos olit
tässä leirissä, et edes varvastasi uittanut toisten vesien puolella. Rajat olivat selvät. Olisivatko Lumedemokratian tekijät voineet tämän kertoa?
 

Päivi Istala

  • Päivi Istala (Kuva: YLEn kuvapalvelu)

    Kuulun ihan reippaasti suuriin ikäluokkiin, noihin kaikesta syyllistettyihin. "Meillä on leveät hartiat, kyllä me kestämme," lausahti asiasta kerran muuan kohtalotoveri. Puhetta minulla riittää erinäisten tuntien tarpeiksi, enkä jätä tilaisuutta käyttämättä, jos asiaa on. Elämässäni on aina ollut teatteria ja kirjallisuutta, ja osallistuminen erilaisiin yhteiskunnallisiin rientoihin houkuttaa minua edelleenkin. Aikuisen tyttären äitinä olo on antoisaa, mutta vaativaa. Opettelen luopumisen taitoa...