Kun on yli 40 vuotta ollut työelämässä, luulisi jo tietävänsä toiminnasta, tekemisestä ja aikaansaamisesta jotakin…
Voi-voi, luulo ei ole tiedon väärtti… Tänään ei muulla tiedolla tai osaamisella ole arvoa, paitsi sillä, että hallitsee tietokoneen bittiavaruuden ja tietää mitä näppylää pitää painaa milloinkin, jotta jälkeä syntyy. Millaista jälki on, sillä ei ole niin väliä. Kaikki muu on toisarvoista, koska sisällöstä ei välitä kukaan. Tuntuu tietysti hiukan huteralta, kun on lähes koko elämänsä ollut tekemisissä nimenomaan ohjelmien toimittamisen kanssa…
Mutta sana toimittaja – sehän on aivan passé, ajan sävel on sisällöntuottajien! Emmekä me enää maadu toimituksissa – meillä on osaamiskeskuksia – siellä me osaamme! Ja jos emme osaa – so what!
Koulutus, ammatti- ja elämänkokemus on useimmiten meidän osaajien (siis ent. toimittajien) kohdalla tehnyt meistä asiantuntijoita nimenomaan kirjoittamisen, puhumisen, juttujen dramaturgisen rakentamisen alueella. Tekninen osaaminen ei ole juuri koulutukseen kuulunut – mitä nyt koneella kirjoittamisen ja nauhurin käyttämisen taito… Siispä tarvitsemme apua nykyteknologian syövereissä. Meidän pitäisi saada olla uudet järjestelmät hallitsevan armeijakunnan vierihoidossa, jotta teknologia olisi palvelijamme ja oppisimme siitä sen soveltuvan osan, jota tarvitsemme.
Se vain ei käy päinsä. Tekniset tukihenkilömme ovat häipyneet viereltämme, heistä on tehty järjestelmäpäälliköitä ja teknisiä tuottajia ja teknologiavastaavia, ja he sijaitsevat kaukana, kaukana – ihan kuin bittiavaruudessa. Siirto muihin tehtäviin ei johdu heistä, he haluaisivat palvella – heidät vaatii teknologiajumalan Moolokin kita. Niinpä me osaamiskeskusten osaajat taistelemme päivästä päivään tuulimyllyjen kanssa. Meille on annettu Help-puhelinnumero, josta avun soisi tulevan. Siellä ovat tietokone-ekspertit, etten sanoisi nörtit. Sinne soittelemme kun tulee tenkkapoo…
Pari esimerkkiä: tietokoneen profiili piti laatia uudestaan, kun edellinen sovellus ei toiminut. Suora radiolähetys oli muutaman tunnin päässä, käsikirjoitus koneessa, joka siis ei toiminut. Help-puhelinapu saapui pyydettäessä paikalle. Tärkein asia oli se, ettei profilointioperaatio kestäisi kovin kauan – että sen suoran lähetyksen käsikirjoituksen saisi koneesta ulos mahdollisimman pian. Help-apu kysyi, miksi käsikirjoitus pitää saada ulos koneesta!? No kun on se suora lähetys, oli vastaus. Sitten Helpin kysymys: ”Jaa, pitääkö sen olla paperilla?” Kas kummaa, kun pitää.
Kun kovalevyt täyttyvät, on laadittava uudet alustat, jonne mahtuu. Näin tapahtui tässä päivänä muutamana. Ohjelmantekijä oli tallettanut käsikirjoituksensa oikealle paikalleen, josta sitä sitten tämän alustamuutoksen jälkeen ei löytynyt. Suora lähetys kolmen tunnin kuluttua. Ei ole käsikirjoitusta löytynyt tähän päivään mennessä. Se katosi jonnekin näiden muutosten myötä. Ei auta loitsu, ei Help, eikä rukous…
2
Onneksi oli ja on sitä rutiinia, jonka turvin uskaltaa studioon – mutta selkänahasta roikkuu kyllä riekaleita ja hermonpäät ovat jotensakin herkillä.
Sellaista on radiotoimittajan työelämä. Tätä tapahtuu todella.
