Kristina Hautala laulaa vuoden 1968 euroviisuaan ja havahdun kotisohvallani siihen ihanaan tosiasiaan että kello oikeasti käy vuotta 2009.
Olen nimittäin katsonut Uutishuone ja Mad Men tv-sarjoja jotka ovat mielenkiintoisinta mitä hehkuva laatikko on pitkään aikaan suoltanut, mutta niiden maailma naisnäkökulmasta katsoen on suorastaan kauhuelokuvamainen. Jos se tuollaista oli niin enpä todellakaan olisi halunnut elää 60-70 luvun maailmassa naisena.
Uutishuoneessa on sentään hurttia huumoria ja makeeta musaa, mutta Mad Menin ilmapiiri on hyytävän kammottava kuin jonkin henkisen ydinlaskeuman
jäljiltä.
Työelämässä ei tarvinnut puhua lasikatoista kun se katto oli ihan selvästi nähtävissä. " Maailma ei ole vielä valmis kuulemaan naisen suusta niin isoja asioita" kuin vaikka uutinen ensimmäisestä kuukävelystä, kiteyttää Uutishuoneen uutispäällikkö. Mad menin mainostoimistossa säärten pitää näkyä mutta suun pysyä supussa sihteerin pöydän takana. Muistuttakaas minua Juha Siltala ja kumppanit, millä tavalla se työelämä olikaan huonontunut sitten 70-luvun?
Miehenä näytti olleen huomattavasti hauskempaa. Tosikkomaiset feministipirut eivät olleet motkottamassa sovinistivitseistä tai lyömässä tasa-arvoasialla vyön alle just kun oli kivaa. Sai kukkoilla maailman valtiaana ja mennä kotiin kiltin pikku vaimon luokse valmiin aterian ääreen. Kotitöiden jakamisella ei tarvinnut päätään vaivata.
Kaurismäkeläinen ennen kaikki oli paremmin- ajatusmalli saa hieman uusia näkökulmia Uutishuoneen tupakansavuiseen työyhteisöön sukellettaessa. Onkohan kukaan "vanhojen hyvien aikojen" perään haikailijoista koskaan nainen? Kuteet näyttivät toki makeilta, mutta loppujen lopuksi, jokainen kaltaiseni
kirppariluuta tietää että oikeasti 60- 70 luvun vaatteet ovat usein epä-hengittäviä teryleeni vermeitä joissa hiki haisee ja hihat kiristävät.
Toisaalta ehkä meidän tyttäremme ihmettelevät 2000- luvun alun Sex and the city maailmaa jossa naiset vaahtoavat emansipaatiosta samaan aikaan kun
käyvät tuskallisessa bikinivahauksessa. Mutta sittenhän tässä oltaisiin edelleen parempaan menossa.
Vaan kuulostaakohan tämän ajan musiikki silloin yhä yhtä ihastuttavalta ja raikkaalta kuin Kristina Hautala. Niin, ehkä sen verran menneistä takaisin haikailisin että ottaisin mieluusti Euroviisuihin takaisin ne isot orkesterit kapellimestareineen.
Siitäkin huolimatta että Hautalan esitys jäi Lontoon vuoden -68 viisuissa viimeiselle sijalle saaden vain yhden pisteen.
