Elävän arkiston rock-a-billy muistelossa otetaan heti luulot pois, Koivistolaiset laulavat hapsuhameet heiluen vauhdikkaan koreografiansa Rockabilly paukkuu kappaleeseen.
Ei ole entisillä tahi nykyisillä tedeillä helppoa, aina meitä pilkataan.
Vaikka tahatonta komiikkaa oli punkkareiden ”jenkit pois amerikasta”- meiningissäkin, niin se ei sittenkään ole läheskään niin koomista kuin cowboy paidoissaan Elvistä jäljittelevien rock-a-billy veikkojen totinen pystybassojen pumputtelu.
Kotimaiseen parhaimmistoomme lukeutuva The Slippers -yhtyekin oli aikoinaan olevinaan viileimmästä päästä alan heeboja, mutta voi hyvänen aika miltä pullaposkisilta poikasilta he Elävän arkiston parin vuosikymmenen takaisissa otoksissa näyttävät. Ja niin vakavissaan vääntämässä ameriikan malliin.
Ja koko sana itse asiassa, rock-a-billy, miksi sen pitää olla niin hankala. Kyllä sitä kieli keskellä suuta kolmannella luokalla pulpettiin sai kaivertaa että varmana tuli väliviivat oikein..
Nykyisten ”hyvien ihmisten juhlien” aikoina ei ole ollut kovin poliittisesti korrektia olla entinen (tai nykyinen) tedi, sehän on vähän sama kuin olisi ollut koulukiusaaja tai että olisi äänestänyt George W. Bushia (sikäli kuin se olisi mahdollista, mutta tiedätte mitä tarkoitan?)
Tumppi Varonen puhui Teeman kerrassaan mainiossa Punklandia-sarjassa kuinka punkkarin ei 70-80 luvulla paljon kannattanut yksin kylillä heilua tai turpiin lätisi riidanhaluisilta tötteröpäiltä välittömästi.
Minulle tuli aivan kamalan nolo ja syyllinen olo kun Tumppi on niin mukava tyyppikin. Mutta sitten muistin että olin tapahtumien aikoihin noin kymmenen ja jokailtainen kotiintuloaikani oli siinä seitsemän. Minä tuskin olin Tumppia kiusaamassa, Jyväskylän Keltinmäessä ei paljon punkkareita muutenkaan pyörinyt ja jos olisikin, tuskin olisimme uskaltaneet niille mitään sanoa.
Kun me mentiin Crazy Cavanin konserttiin Jyväskylän Ammattikoululle ystäväni Puntin kanssa meille huudeltiin että voi katsokaa kuinka söpöjä! Oikeasti me olimme älyttömän tyylikkäitä, Puntilla juuri lankatut spittarit ja tukka laitettu Brylcreemillä, minulla Puntilta lainatut tedikengät (pari numeroa liian suuret, mutta mitä sitten) ja Puntin isoveljen sininen pahvistetson hapsuineen kaikkineen. Ja farkkuliivin selässä tietysti huo-lel-la tekstattuna rock-a-billy jotta kaikki tietäisivät minkä puolesta sitä liikkeellä oltiin.
Mutta nyt tedit uudet ja vanhat, saavat balsamia haavoihin kunnolla. Jos Teddy & The Tigersin uusi tuleminen ei riitä, niin spittarin saa takuulla vipattamaan ruotsalainen Fatboy.
Asenteikkaalla nimellä silattu orkesteri koostuu asenteikkaan näköisistä herroista jotka ovat selvästi ehtineet elääkin hieman. Näiden pulisongeille ja pystybassoille ei naureskella!
Fatboyn vanhan kunnon rock’n’rollin ja rock-a-billynkin hengessä kulkeva musiikki tekee välillä mielenkiintoisia sukelluksia slaavilaiseen melankoliaan tai koukkaa amaerikkalaisen Calexico-yhtyeen tapaan syvälle Meksikon rajan tuolle puolen.
Harkittu tyyli toistuu In my bones -albumin ulkoasussa. Kannessa näyttää keskisormea punattu ja täydellisellä viiskytluvun tyylisellä otsalaineella silattu rouvashenkilö. Juuri tuollaisen kick ass -henkisen miisun voisi kuvitella kopistelevan kenkäsuunnittelija Minna Parikan fiftarityylisissä popoissa joita myydään Helsingin Bulevardilla huimilla hinnoilla.
50-lukuinen lookki on taas varsin ajankohtainen ja trendikäskin. Miten vapauttavaa kuoriutua siitä hikisestä pillifarkut ja tennarit-retro punk- muodista ja sonnustautua ihaniin korkokenkiin ja liehuvaan hameeseen. Ja kuunnella kunnon musaa jonka tahdissa voi pistää helmat pyörimään.
Paukkukoon, mutta kuulkaa, idoliani Crazy Cavania ylpeästi siteeraten: ”rock-a-billy rules ok!”
