Vaivoin pidäteltyä, sivistyneiden sanakäänteiden taakse kätkeytynyttä, pitkään ulospääsyä odottanutta silmitöntä valkohehkuista vihaa puolin ja toisin.
Iho hiusten juurissa nousi kananlihalle samoin kuin seitsemän vuotta sitten tuijottaessa liekehtiviä kaksoistorneja CNN:n uutislähetyksessä. Sota tuntui hiipivän aivan lähelle.
Katsoin vieressä vaipoissaan nukkuvaa kaksivuotiasta tytärtäni ja mietin mihin hänet veisin suojaan kun se syttyisi. Sukupuolten välinen sota kaikessa raivossaan.
Aamulla päätin leikkiä Ahtisaarta ja laitoin molemmat osapuolet neuvottelupöytään. Vihanpito purskahti vuoden alussa julkaistusta Timo Hännikäisen Ilman- pamfletista joka käsittelee seksuaalista syrjäytymistä läpeensä erotisoituneessa ajassamme. Se on halunnut provosoida ja siitä on toiveiden mukaisesti myös provosoiduttu. Kaivoin kirjan esiin. Sitten laitoin Lily Allenin It’s not me, it’s you -levyn soimaan.
Allen (24v) on sitä sorttia nuoria naisia jotka juovat, puhuvat ja ilmeisesti myös naivat kuin miehet. Juuri niitä naisia joiden takia nuorten miesten elämä on surkeaa. Heitä joiden käsissä Hännikäisen mukaan ovat taivasten valtakunnan avaimet; seksuaalinen valta.
Allen tietysti tulee Englannista jossa suhde seksiin vasta kompleksiselta vaikuttaa. Allenia on nokkelassa brittiläisen yhteiskunnan kommentoinnissa verrattu Jarvis Cockeriin. Paikkansa musiikkilehtienkin kansissa hän on kuitenkin tuntunut ansainneen bailaamisellaan ja roisilla kielenkäytöllään vaikka ne musiikilliset ansiotkin sitten noteerattaisiin. On edelleen hämmästelyn aihe kun mimmit elävät kuin jätkät.
Hyvin pian Ilman teosta lukiessa käy ilmi että se on ensinnäkin hyvin kirjoitettu ja käsittelee aihetta jota ei ole juuri käsitelty, ainakaan tällä tavoin. Toimittajat ovat nostaneet kirjasta esiin Hännikäisen sivulauseessa esittämiä hitusen nolostikin paljastamia kuonaisimpia ajatuksia. Niistä sitaateista ovat sitten mielipidekirjoittajat saaneet kipinän jo valmiiksi kytevään ruutiinsa.
Kirjaa lukiessa huomaa ettei Hännikäinen oikeasti halua "pakollista bordellipalvelusta" 18-30 vuotiaille naisille. Ajatus nousi hänen mieleensä synkimpinä puutteen kausina jotka aiheuttivat paitsi unettomuutta, myös epätoivoista naisvihaa. Oikeasti hän kaipaa sitä ”rentouttavaa yhdyntääkin” enemmän rakkautta, läheisyyttä ja jotakuta jonka kanssa jakaa elämänsä.
Kaikkien pitää nykyisin paitsi harjoittaa seksiä koko ajan, myös puhua siitä avoimesti ja estottomasti vaikkapa työpaikan kahvipöydässä. Ymmärrän Hännikäisen ahdistusta tässä suhteessa sillä en itsekään kuulu heihin joille on luontevaa heittää rentoa seksiläppää työkavereiden kanssa. Ja äitinä olen tietysti huolissani että tyttäreni joutuu kasvamaan erotiikkaa tursuavan mediatulituksen keskellä.
Mutta kun kuuntelee Lily Allenin lyriikkaa, tulee mieleen että Hännikäisen ajatukset ovat ”seis maailma haluan ulos” luokkaa. Kuin että ilmastonmuutosta ja maailmanloppua koitettaisiin estää toivomalla etteivät vaurastuvat kiinalaiset sittenkään haluaisi samoja mukavuuksia kuin meillä rikkailla länkkäreillä jo on.
Allen laulaa Not fair -kappaleessa muutoin mukavalle ja huolehtivaiselle miehelle että se ei kuule ole reilua että sängyssä vain sinä saat. NME- lehti luonnehtikin kappaletta kauneimmaksi ennenaikaista siemensyöksyä käsitteleväksi lauluksi. (Kuinka paljon niitä sitten ennen tätä ylipäätään on tehty?)
On kuitenkin edetty poplaulun historiassa aika pitkälle 60-luvusta jolloin Carole King kirjoitti laulun Will you love me tomorrow josta tuli hitti The Shirellesin esittämänä. Laulussa tyttö miettii uskaltaako antautua rakkaudensanoja suoltavan ylkän syleilyyn. Seuraava päivä saattaisi valjeta ankeana, armas häipynyt saatuaan mitä halusi, neitsyys ja kunnia mukanaan.
Allenin kuunteleminen rauhoittaa minua äitinä. On hyvä että MTV:llä rap-videoilla tanssivien tissibeibien ohessa on tällaisia teräväpäisiä nuoria naisia jotka opettavat että senkun juhlit, mutta saat itse päättää kenen kanssa ja kuinka. No, sanomattakin selvää etten tahtoisi jälkikasvuni kuitenkaan liikaa brittipopparista mallia ottavan. Allen on toki itsekin huomannut oman kekkerin kekkerin perään sisältävän reseptinsä käyvän välillä rankaksi ja kertoo siitä myös lauluissaan. Rakkautta hänkin varmaan kaipaa, ei vain halua sitoa itseään ahdistaviin rooleihin.
Valmista ei taida tulla näistä rauhanneuvotteluista (yllättäen) tälläkään istumisella ja nobelit jäi saamatta. Mutta omasta, sodan ja vihan aiheuttamasta kylmäntunteesta minut vapauttaa vihdoin Frida Hyvönen. Silence is wild -levyn kappaleessa Cousin hän sanoo rakastetulleen ettei ole "sitoutuvaista tyyppiä", mutta kysyy että "entä jos olisin, niin tahtoisitko sinä… "
Varovainen tunnustelu sotivien osapuolten välillä on aloitettu. Kun teräväkynäisen, lämpimän ja hiton hauskan ruotsalaisartistin laulut nostavat vihdoin helpotuksen kyyneleet silmiini, mietin että toivottavasti myös Lily Allen ja Timo Hännikäinen kuuntelevat tämän levyn. Ehkä se lohduttaisi heitäkin.
