Leikimme edesmenneen YleQ-kanavan toimittajien kesken kerran hauskaa totuus-leikkiä. Jokaisen piti vuorollaan kertoa mistä artistista ei tykkää vaikka pitäisi tykätä. Alkoi kuulua tunnustuksia kuin rippituolista: Radiohead, CMX, Björk... Puheenvuoro kiersi ringissä ja ihmiset vapautuivat silminnähden kun saivat keventää raskaita taakkoja sydämeltään.
Alan ammattilaiselle ei oikeasti ole helppoa kun neroksi musiikkilehdissä korottettujen artistien musiikki menee yli hilseen. Omaa ymmärrystäänhän siinä joutuu kyseenalaistamaan. Sitä häpeää ja vaikenee tuntemuksistaan.
Itse olin oman vastaukseni keksinyt jo aiemmin baarissa kaverin kanssa istuessa. Beck. "Minä en pidä Beckistä", olin lausunut päin ystäväni yllättynyttä naamaa. Olinhan nimittäin juuri edellisellä viikolla suositellut hänelle Beckin tuoreinta levyä. Ystäväni on tosi innokas musadiggari joka seuraa viimeisimpiä trendejä ja aina tuohon päivään saakka hän oli kysynyt minun, musiikkitoimittajan, mielipidettä ennen levykauppaan menoa. Olin ajatellut että Beckiä pitää kehua, kun kaikki sitä kehuu. Vieläkin nolottaa.
Beckin poikaa on sanottu neroksi, joka pystyy luomaan nahkansa aina uudelleen. Minusta hän on taas tyylillisissä käänteissään täysin epäluotettava ja kyyninen tyyppi, joka tekee kylmiä musiikkikokeita laboratoriossaan. Sanokaa minua urpoksi, jonka pitäisi mennä kotiinsa kuuntelemaan Yön levyjä, mutta pysyn kannassani. Olen tullut kaapista ja se tuntuu hyvältä.
"Mutta tunnustettava on, että se Titanicin tunnusbiisi kolahtaa"
Ja kun nyt täällä ulkona ollaan, niin tunnustanpa vielä että aika iso osa maailmanmusiikista menee minulta alas vähän kuin terveellinen, mutta paha ruoka. Sitä väkinäisesti hymyillen kehuu jotain seeminkielistä jouhikonvingutusta mahtavan juurevaksi, vaikka vapaaehtoisesti sitä ei kuuntelisi suin surminkaan. Sitten sitä tuntee itsensä joksikin perussuomalaiseksi, jonka pitäisi mennä kotiinsa kuuntelemaan niitä Yön levyjä.
Eräs kollegani väitti kerran, että se kuka ei tunnusta pitävänsä Rakkaus on lumivalkoinen -kappaleesta, valehtelee. Sydämeni lienee vilpillinen kun ei kyseistä kiistatonta klassikkoa tunnusta omakseen, mutta on minulla toki omat luurankoni tässäkin suhteessa. Celine Dion on pop-connaisseurien piireissä yleisesti pimeyden valtakunnan lähettilääksi todettu, mutta tunnustettava on, että se Titanicin tunnusbiisi kolahtaa. My heart will go on, tiedättehän.
Teini-iässä en suostunut tykkäämään Duran Duranista koska se oli mielestäni pinnallista poppia, jota kuuntelivat vain lapselliset tytöt jotka liimailivat päiväkirjoihinsa John Taylorin kuvien viereen Dianan ja Charlesin hääkuvia. Hungry like the wolfin, The Reflexin tai Girls on film:n kaltaisia pophelmiä nykyisin kuunnellessani tuumin vain. että oli varmaan rankkaa olla teini-minä ja yrittää olla pitämättä niin loistavasta musiikista.
Rosa Meriläinen sanoi taannoin Image-lehden haastattelussa tahallisen provosoivasti, että ihmiset valehtelevat musiikkimakunsa. He kuuntelevat mielikuvia itsestään vaikka oikeasti haluaisivat kuunnella iskelmärockia.
Taitaa olla sittenkin tiukempi paikka tunnustaa tykkäävänsä jostain mistä ei pitäisi tykätä.
