Olen pitkään leikitellyt ajatuksella josko kirjoistakin voisi julkaista soundtrackejä kuten elokuvista.
Lukiessa on tietysti hankala keskittyä musiikin kuuntelemiseen, mutta useankin kirjan kohdalla saattaa käydä niin että on pakko pistää opus hetkeksi sivuun ja etsiä käsiin levy tai biisi johon kirjassa viitataan tavalla tai toisella. Etsiminen on usein seikkailu sinänsä, mutta joskus olisi kiva jos levy löytyisikin vaikka takaliepeestä.
Monica Fagerholmin Amerikkalainen tyttö on esimerkiksi oiva esimerkki kirjasta jossa tuntuu koko ajan soivan musiikki taustalla. Koko tarina ikään kuin saa alkunsa yhdestä kappaleesta, amerikkalaisen Melanien 70-luvun hitistä What have they done to my song ma. Kirjassa hyräillään kappaletta niin että se meinaa tehdä lukijan hulluksi; mikä ihmeen biisi tämä on? Itse en kappaletta suomenkielisen käännöksen värssyistä tunnistanut, mutta onneksi koputin Jake Nymanin ovelle. Vastaus tuli parin vihjesanan perusteella kuin apteekin hyllyltä ja kohta levy pyöri soittimessani. Kun kuuli Melanien särkynyttä ääntä ja jotenkin omituisesti huojuvaa kappaletta avautui Amerikkalaisen tytön tunnelma lopullisesti. Toisaalta tyttömäisen naivistista ja toisaalta selkäpiitä karmivan pelottavaa. Lukukokemus olisi jäänyt vajaaksi ilman biisin kuuntelua.
Nick Hornby on tietysti musakirjailijoiden huippua. Kuka Uskollisen äänentoiston lukeneista on pystynyt vastustamaan kiusausta ja olla laittamatta kirjassa mainittuja levyjä soimaan? Itse löysin kirjan avulla uusia suosikkejakin ja roppakaupalla lisää ropisi 31 laulua kirjan myötä. Hornbyn lukeminen onkin melkein kuin kuuntelemista. Popmusiikin harrastajan on vaikea sulkea päässä pyörivää jukeboksia. Olen ymmärtänyt että Britanniassa on julkaistukin 31 laulua kirjasta kyytipoika-cd. Luksusta.
Mutta ei musiikin tarvitse aina olla suoraan kirjastakaan. Japanilainen kirjailija Haruki Murakami viittaa itsekin teoksissaan popmusiikkiin mutta hänen kirjansa ovat innoittaneet myös lukijoita tekemään omia soundtrackejään. Murakamin omilta nettisivuilta löytyy puolestaan musadiggarin ja entisen jazzklubin pyörittäjän omiakin suosikkikokoelmia. Ikään kuin syventävä taso Murakamin kirjojen oudon kiehtoviin maailmoihin.
Kirjan lukeminen toisaalta on hyvin henkilökohtainen ja intiimikin tilanne. Sitä kuvittelee maisemat ja henkilöt itse omassa päässään juuri tietynlaisiksi ja voi kokea loukkaavana jos muut tulevat tarjoamaan omia selityksiään. Tai valmiita soundtrackejä. Siitä voi pahimmassa tapauksessa tulla kuin epäonnistunut kirjan filmatisointi. Mutta toisaalta myös ehkä mielenkiintoisia keskusteluja. Vaikka jossain sopivan pienessä ja turvallisessa luku/kuuntelupiirissä.
