Vaikka kitaristi Esa Pulliainen on Agentsin sielu, aivot ja komendantti, on laulusolisteilla ollut tärkeä rooli yhtyeen soinnin kehittymisessä. Agentti-palveluksessa on kuultu ja nähty liuta hienoja laulajia, joista jokainen on taaplannut tyylillään.
Tuore solisti Vesa Haaja on edeltäjiinsä verrattuna selvemmin angloamerikkalaisessa vuosikerta rock’n’rollissa marinoitunut tulkitsija. Liekö Haajan aikaansaannosta, mutta uusimmalla Agents-levyllä slaavilainen peruskaiho ja iskelmäklangi on saanut tehdä tilaa raikkaalle pop-soinnille, joka ammentaa erityisesti 1960-luvun alun Amerikasta.
Ikifanien ei kuitenkaan tarvitse kaivaa nitroja esiin eikä soittaa vallesmannille. Kyse ei ole dramaattisesta tyylinmuutoksesta vaan hienovaraisesta vaikutteiden lantraussuhteen tarkistamisesta. Agents kuulostaa edelleen Agentsilta eli komeasti soi soitto.
Esa Pulliainen kitaroi ehkä hieman säästeliäämmin yhtyeen aikaisempiin levytyksiin verrattuna. Heleästi soiva Fender kuvioi laulun taustalla ja toimii nerokkaalla tavalla eräänlaisessa kapellimestariroolissa soolokukkoilun sijaan. Kitaran rinnalla puhkuu ryhdikkään tyylitajuisesti Juho Hurskaisen saksofoni, joka tuo agenttisoundiin syntistä burleskitunnelmaa. Välillä yhtyeen twistaus vie ajatukset tanssilavan sijaan strip tease-klubille.
Olennainen osa Agents-musiikin viehätysvoimaa ja yhtyeen pitkäikäisyyttä on näkemyksellisyys, jolla yhtyeen repertuaaria on valittu. Juuri oikeanlainen sekoitus tuttuja elementtejä ja maukkaita arkistojen aarteita tekee Go Go-albumista täysipainoisen Agents-kokemuksen.
Vesa Haajan pehmeälle äänelle erinomaiset istuvia lauluja on poimittu niin Elvis Presleyn tapaisilta legendoilta kuin unholaan painuneilta eilisen teinipopsuuruuksilta.
Nähtäväksi jää, kuinka tanssiva kansa suhtautuu Agentsin sofistikoituneempaan sointiin. Ainakin veteraaniorkesterin otteissa on viehättävää vetreyttä ja tuoretta virtaa.
Kommentit (0)
Ei kommentteja.