Kaiho, mitä se on? Tulee ensimmäiseksi pakko yrittää määritellä tämä kansallisesti omakuvainen mielentila tai tunne. Ehkä se on sitä, että kaipaa jonnekin, mitä ei itsekään ihan tiedä ja sitten kun on siellä, tunnistaa olevansa irti menneestä ja kaipaakin takaisin. Ihan silkaksi kaipuuksi kaiho ei samaistu, koska siinä on lämmin jälkihehku. Kaiho on pohjimmiltaan positiivinen mielentila. On mukavaa olla kaihiolla.
Tuure Kilpeläisen orkesterihan on Kaihon Karavaani ja hieno orkesteri siitä on hioutunutkin. Kitaristi Rocka Merilahti esimerkiksi taitaa vaivattomasti kompin sekä melodian ja Jiri Kurosen koskettimet ynnä haitari tuovat harkittua väriä. Koko yhtyeen soitossa on ajateltua väljyyttä. Mitään ei ängetä.
Kilpeläisen laulujen kaiho asettuu isompiinkin kehiin. Hautuumailla kukkuloilla huojuu mietteliäät surupuut toukokuussa hiirenkorviin vainajien viisaus kantautuu. Puun alla istuu kaksi nuorta, poika etsii tulta tupakkaan se etsii ensimmäistä sanaa ensimmäiseen rakkaustarinaan.
Bonsaipuu avaa levyn eikä syyttä, koska siinä otetaan haltuun asioita, joista jokaisella ihmisellä olisi hyvä olla muutama omakin ajatus. Siis mikä tämän elämämme tarkoitus nyt voisi ollakaan? Ettei aikamme kiitäisi ohi jälkiä jättämättä yhtenä viivana. Samaa isojen asioiden henkilökohtaistamista on myös lauluissa Pelko pois, Ajatuksen voima ja Tämä tie.
Nimilaulu Erämaa on komeaa reggaeiskelmää, jota maustetaan Manu Chaomaisella efektikeinunnalla. Uskoton ja Yksinäisen miehen puku rakentavat samoilla palikoilla: Povitaskussa rakkauden mentävä reikä, narikkalappuja, rillumareita...
Tuurehan oli alkuvuodesta Rillumarei -kiertueella ja nyt hänellä on oiva paikka astua keskelle kenttää, saada musiikilleen ystäviä eri suunnista. Jo vuosikymmenisestä popmusiikkimme kahtiajaosta rokkiin ja iskelmään ei ollut kuin haittaa. On syntynyt paljon tarpeettomiakin hylkimisreaktiota. Nuoremman polven lauluntekijät usein iskelmän reviiriä lähestyessään päätyvät luomaan itkuvirsiä, hartaita säveliä, hyvin yksipuista musiikkia, josta jo lähtökohtaisesti on ilo kaukana. Kilpeläisen musiikki keinuu ja hengittää.
Parasta mitä musiikillemme nyt voi tapahtua, on että uusi tekijä- ja kuulijapolvi kohtaa kaiken sen rytmillisen rikkauden mitä suomalaistenkin suosikkilajeista kuten tango, valssi ja polkka voi vuosikymmenten matkalta löytää. Olen ennenkin leikitellyt ajatuksella että esimerkiksi reggae- ja skakompin jytkeestä on löydettävissä sukulaisuus vanhojen latotanssien rytkeeseen.
Aivan kaikki kappaleet eivät ole yhtä väkeviä. Mutta sama tilanne on jopa monilla nyt vuosikymmeniä klassikkoina pidetyillä albumeilla. Musiikki on kuin metsä, se elää valojen ja varjojen vaihteluista. Aukeita tarvitaan uusien kasvustojen esiinnousuun.
Päätösraita Sairasloma on mainio irrottelu. Vaikka Tuure selvästi on lauluntekijänä vakavissaan, on kyky kepeämpään kuviokelluntaan kultaakin kalliimpi, muuten jonain päivänä helposti huomaa jämähtäneensä uimaan ympyrää seisovaan veteen.
Minusta tämä on yhdeksän pisteen levy. Tilaa löytämiseen jää vielä.
Kommentit (4)
Nimikappaleesta aloin pitää jo Linnan juhlien jatkoja katsoessani. Ennestään muistin biisit Pelko pois ja Ystävänpäivä.
Minusta tämä on 10 pisteen levy. Ei näitä ilmesty edes joka vuosi. Sillä on pari "vähemmän väkevää" mutta ne ovat minun korvissani eri kappaleet kuin arvon arvostelijan korvissa yllä. Siis ihmismieli ja -korva onkin uskomattoman kirjava ja värikäs "valoineen ja varjoineen". Musiikki antaa tilaa mielikuvitukselle jossa me kaikki olemme omia mestareitamme, onneksi ;=)
Toive Karavaanille: keikoille mukaan omin sovituksin muutamia tosi klassikoita, esim. Kulkuriveljeni Jan (Rautavaara), Yö kerran unhoa annoit (Ola), Sininen uni, Aika entinen ei enää palaa (Eero ja Jussi & The Boys ym.). Ja Kari Tapiolta pari pidetyintä biisiä, vaikkapa Myrskyn jälkeen. Ihan perinteiden vuoksi, ja vanhemman iskelmän & Wanhan Liiton kunniaksi. Kiitos. Loput biisit saavat olla uutta ja vieläkin uudempaa. Luovaa ja kokeilevaa.
Positiivista ja melodista, se on sitten siinä! Hyvä, Karavaani!