Tuure Kilpeläinen: Valon pisaroita - ilmassa kaihoa ja riemua

Viimeksi kun kirjoitin iskelmästä olin valitsemassa, ei enempää eikä vähempää, kuin tämän vuosituhannen kymmentä parasta suomalaista iskelmää. Kriteerini olivat tiukat se suhteen, minkä hyväksyin iskelmäksi. En ollut tuota listaa tehdessäni laajentamassa iskelmän kenttää uusille alueille.

Mutta nyt on sen vuoro. Tai en minä sitä tee, vaan sen tekee hienolla tavalla laulaja, säveltäjä, sanoittaja Tuure Kilpeläinen. Sain ennakkokuunteluun Tuuren tulevan, kevään aikana ilmestyvän albumin ’Valon pisaroita’.

Miten uudistaa iskelmää siten, että sen perinne säilyy?

Päinvastoin kuin rockin kohdalla, jossa uuden luominen ja rajojen rikkominen on keskeinen osa rockin perintöä ja arvomaailmaa, iskelmän kohdalla perinnettä pitää kunnioittaa. Tai paremminkin, iskelmän pitää olla kuulijoillensa yleensä riittävän iskelmän kuuloista, riittävän tunnistettavaa, riittävän omansa laista.

Iskelmän puolella ei saa lisäpisteitä, jos pisteitä lainkaan, siitä että ’näytetään niille, miten iskelmiin saadaan vähän rosoa’ (joka pojan rokkibändit) , ’rikoimme genren rajat’ (Tuomari Nurmion tangolevy) tai  ’käytämme hyväksi sen sovinnaisuuksia’  (Martti Servo).

Iskelmä voi olla taidetta, mutta sen tekemiseen tai vastaanottoon eivät sovellu taiteen tai rockin säännöt.

Niin kuin Toivo Kärki taisi aikoinaan sanoa, hieman kyynisestikin, että suomalainen iskelmä on sellainen, jonka toisen puolen Suomen kansa jo tuntee, toisen puolen se ostaa.

Toisaalta suomalainen iskelmä tai iskelmällinen musiikki ei saa uutta yleisöä, jollei se uudistu;  jollei sen kautta ilmaista asioita ja tarinoita, jotka koskettavat uusia sukupolvia, elämäntilanteita ja makutottumuksia.

Tuure Kilpeläisen ’Valon pisaroita’ on hyvin tervetullut levy em. syistä. Se ei yritä uudistaa väkisin suomalaista iskelmää, tehdä siitä ’parempaa’ (siis rokimpaa tai ’taiteellisempaa’). Mutta se ei myöskään kunnioita liikaa iskelmän menneisyyttä, vaan tuo siihen uusia sävyjä, uutta henkeä ja rentoutta.

Ehkä rentous on levyn avainsana. Niin kuin Tuure itse sanoi Ylen Pop-Talk ohjelmassa, että hän on löytänyt uuden vireen, uuden avoimemman musiikillisen maailman, jossa ’mailaa ei puristeta niin kuin aiemmin’.

Tuo rentous ja iloisuus tulee esiin vaikka levyltä heijastuu myös suomalaisen iskelmän suuri ja rakastettu ydin, kaiho (Tuuren yhtyeen nimi on Kaihon karavaani).  

Rentous kuuluu myös Tuuren äänessä, se soi uudella tavalla verrattuna Tuuren edellisten levyjen tiettyyn, rock-laulutavan tuoneeseen kireyteen. Sama pingottamaton soivuus heijastaa levyn koko tuotantoa (tuottajana Sampo Haapaniemi).

’Ai ai ai, mä kuljen niin kuin vaeltava aave / mä tanssin vaan / vaikka sydämeni palasina on’, laulaa Tuure ’Vaeltava aave’-kappaleella ja kiteyttää samalla levyn hengen. Yhtä aikaista riemua ja surumielisyyttä.

Ja mikä parasta, tuon laulun melodia on kaunis ja tarttuva, niin kuin iskelmämusiikissa parhaimmillaan on. Tai oikeastaan se on sellaisen vaatimus, sanat eivät tartu mieleen ilman että jokin niitä kauniisti kannattaa ja vie eteenpäin.

Tuo melodisuus pursuaa lähes kaikista levyn lauluista. Monet lauluista ovat lattarihenkisiä ja levyn lopettava ’Meksikolainen viltti’ on nopea afrohenkinen, jatkuvassa nosteessa rullaava sävellys. ’Sun täytyy luottaa, että tää toimii, ole!’

Tuon lisäksi ’Rakkaudella on nälkä’ ja ’Sinä olet vapaa’ –kappaleet tuovat jopa mieleen Irwin Goodmanin kaukomaalaulut. Hyvässä mielessä. Reteiden  suomalaisrallien perinne nostetaan uudelle tuoreelle tasolle, ilman halpaa kosiskelua tai elitististä ironiaa.

Vielä pari sanaa ja näytettä levyn sanoituksista. Kappaleet käsittelevät mm. toivoa (’Valon pisaroita’), palavaa rakkautta (’Unkarinsyreenit’: ’Tyttöni tyttöni mene jo / sillä nuoruus on palava aurinko’), rakkauden ailahtelevuutta (’Rakkaudella on nälkä’: ’Ilman kosketusta se nääntyy ja nukahtaa / jos ei ruoki rakkautta sen voimat katoaa’), naisten erilaisuutta (’Heikot ja vahvat naiset’: ’Heikot naiset, ne vievät mun voimat / kun ne lohtua haluaa / vahvat naiset, ne vievät mun voimat / kun ne vastusta janoaa’), pettymystä ja yksinäisyyttä (’Musta sulhanen’), elämän iloja ja unelmia ’(’Kanna mukanasi unelmaa’, ’Meksikolainen viltti’).

Sanoitusten teemat ovat siis paljolti tuttuja iskelmän teemoja, mutta ne välttävät komeasti iskelmäsanoitusten pahimmat kliseet. Ehkä Tuuren kokemus rocklaulujen sanoittajana tuo kappaleisiin tuoreutta ja uusia näkökulmia. ’En etsi valtaa loistoa en
kaipaa kultaakaan / laulaa mummo pysäkillä ja kaipaa kuolemaa’ (’Valon pisaroita’) tai ’Mitä on unelma edessä? / ruma, laiska ja lihava miehes? / vaikka prinssiä suutelit / niin sammakon sohvalle sait’ (’Kanna mukanasi unelmaa’).

Tämän levyn seurassa nauttii ja viihtyy. Tämä levy puhdistaa ilmaa. Avaa uusia näkymiä.

Ja viime kädessä ylittää kaikki genrerajat.

Tuure Kilpeläinen tekee hienoa suomalaista musiikkia.

Nyt on meidän kuuntelijoiden vuoro kuunnella avoimin mielin.

Katso Tuuren ja Kaihon karavaanin meininkiä keikan soundcheckissä!