Italialainen elokuva

Tasapainoilua taiteen ja liiketoiminnan välillä ”Elokuvan ongelma on, että taide ja talous on sovitettava samoihin puitteisiin.” Kirjailija Alberto Moravian 1970-luvulla esittämä toteamus paljastaa ‘seitsemännen taiteen’ kahtalaisen luonteen, jonka takia se vaikuttaa monilla yhteiskunnan alueilla. Elokuva on kollektiivinen ilmiö. Toisen maailmansodan jälkeen taide ja teollinen elokuvatuotanto ovat kulkeneet Italiassa eri teitä. Elokuvan mestariteokset ovat harvoin olleet kassamenestyksiä. Toistuvasti on viitattu elokuvan kriisiin, jonka yhtenä osatekijänä on television hallitseva asema. Kotikatsomo verottaa elokuvateattereiden yleisöä, mutta toisaalta valtion televisio myös osallistuu laatuelokuvien tuottamiseen.

Elokuvia alettiin Italiassa valmistaa jo1890-luvulla. Valitettavasti suuri osa italialaisista mykkäelokuvista (il cinema muto) on kadonnut. Kun ääniraita (la colonna sonora) tuli 20- ja 30-luvun taitteessa mukaan, elettiin fasismin aikaa ja tuotantoa hallitsivat harmittomat salonkikomediat eli ns ‘valkoisten puhelimien’ elokuvat (‘i telefoni bianchi’).

Italialaisen elokuvan kultakautena pidetään toisen maailmansodan jälkeistä lyhyttä neorealismin (il neorealismo) vaihetta. Neorealismi oli myös sekä teemojen että muotokielen osalta uutta luova suuntaus. Sen jälkeen markkinoita hallitsi ns italialaistyyppinen komedia (la commedia all’italiana), jossa oli osittain samoja aineksia kuin neorealismissa, kuten kriittinen asenne yhteiskuntaan ja kansanomaisen kielen käyttö dialogeissa. 1960-luvulla italialaisohjaajat kuvasivat usein yhteiskunnallisia ja poliittisia aiheita.

Tämän päivän italialaista elokuvaa ei voi tiivistää mihinkään yhtenäiseen suuntaukseen. Ohjaaja Marco Bellocchio toteaa: “Elokuva ei ole enää keskeinen kulttuuri-ilmiö niin kuin se oli sodan jälkeen tai 60-luvun alkupuolella.” Tunnetut italialaisohjaat Luchino Visconti, Pier Paolo Pasolini ja Roberto Rossellini kuolivat 1970-luvun puolivälissä, ja alettiin puhua taidelajin kriisistä. Italialainen elokuva tuntui merkitsevän ennen muuta Federico Fellinin mielikuvituksellista maailmaa. Nuorista ohjaajista kiinnitti laajempaa huomiota vain Nanni Moretti. Parikymmentä vuotta sitten tuotanto alkoi elpyä: monien esikoisohjauksien joukosta hahmottui vähitellen uusia ja omaperäisiä tapoja käyttää elokuvallista ilmaisua.

Italialaisen elokuvan on usein sanottu liikkuvan kahden vastakkaisen kiinnekohdan – realismin ja symbolismin – välillä. Mielenkiintoista on niiden kohtaaminen ja keskinäinen suhde parhaiden ohjaajien tuotannossa. Perinteen merkitys on myös tärkeä sekä lähtökohtana että haasteena uusille sukupolville. 2000-luvulle tultaessa italialainen elokuva vaikuttaa taas elinvoimaiselta. Sen merkkejä ovat Roberto Benignin 'Elämä on ihanaa' saavuttama kansainvälinen menestys, ja Gianni Amelion hieno 'Così ridevano' (Niin he nauroivat), joka kytkeytyy avoimesti neorealismin perinteeseen.