Pizzan tarina Pizzan tuhansia vuosia vanha historia sai alkunsa Välimeren piiristä. Jo kuusi tuhatta vuotta sitten näiden alueiden asukkaat olivat huomanneet, että hedelmällisen maan parasta viljalajia eli vehnää voitiin jauhaa hienoksi jauhoksi, sekoittaa veteen ja paistaa hehkuvilla kivillä maittavaksi ravinnoksi. Todennäköisesti Egyptissä valmistettiin ensimmäiset uunit leivän paistamista varten. Siellä keksittiin myös taikinan kohottaminen. Jotkut kansat pitivät uskomustensa takia tuota “pullistettua” taikinaa epäpyhänä ja sulkivat sen ruokavalionsa ulkopuolelle. Juutalaiset eivät nykyisinkään syö nostatetusta taikinasta leivottua leipää. Kristityt nauttivat ehtoollisella leipää, jota ei myöskään ole kohotettu.

Kaikkialla Välimeren kulttuurin alueella tunnettiin erilaisia pizzan ja leipäkakun muotoja. Lukuisat antiikin kirjalliset lähteet mainitsevat tuon peruselintarvikkeen. Keskiajalla muunnelmia kehitettiin vielä lisää. Mutta tarvittiin kaksi muualta tulevaa ainesosaa ennen kuin pizza – erityisesti napolilainen pizza – saavutti täydellisen muotonsa ja oli valmis valloittamaan maailman.

Langobardit toivat Italian valloittaessaan mukanaan vesipuhvelin, joka sopeutui elämään Lazion ja Campanian kosteilla laidunmailla. Vesipuhvelin maidosta alettiin valmistaa mozzarella-juustoa. Uuden ajan alussa Amerikan löytäminen toi sitten pizzaan sen tärkeimmän ainesosan eli tomaatin. Kun alkuaikojen ennakkoluuloista oli päästy (tomaattia luultiin aluksi jopa myrkylliseksi koristekasviksi!) tomaatti saavutti vankan jalansijan italialaisessa keittiössä.

Pizzasta tuli 1700-luvun kuluessa napolilaisen kansankeittiön suosikkiruoka. Aluksi pizzat paistettiin puilla lämmitettävässä uunissa ja niitä myytiin ‘lämpimäisinä’ kaupungin kaduilla. Vuosisadan vaihtuessa pizza oli niin suosittu, että alkoi tulla tavaksi syödä sitä paistinuunien luo pystyttetyjen pöytien äärellä: ensimmäiset pizzeriat olivat syntyneet!

Vuonna 1889 Italian kuningatar Margherita vieraili Napolissa. Hänelle tarjottiin pizzaa, jonka aineksina oli tomaattia, mozzarellaa ja basilikaa. Kuningatar ihastui tuohon pizzaan niin kovasti, että sen jälkeen se tunnetaan nimellä ‘pizza Margherita’. Herkullisen maun lisäksi kuningatarta ehkä viehätti kolmiväritys: ovathan vihreä, valkoinen ja punainen Italian lipun värit!

Napolista pizza levisi kaikkialle Italiaan ja koko maailmaan. Nykyisin maapallon eri puolilla toimii tuhansia pizzerioita. Pizza on helppo valmistaa ja nauttia, mutta kun ainekset ovat hyviä ja tuoreita, se on myös erinomainen ja monipuolinen ateria. Jotkut pizzeriat pitävätkin itseään todellisina ravintoloina. Toisaalta mukaan ostettava tai ‘pystypizza’ (pizza al taglio) on myös kätevä lounasvaihtoehto – vaikka ei välttämättä kovin edullinen. Suurista levyistä leikattavia pizzapaloja myyvillä liikkeillä on laaja valikoima eri täytteitä ja makuja: on valkoista (ilman tomaattia) ja punaista pizzaa, jonka päälle pannaan anjoviksia tai kinkkua, sieniä, munakoisoa tai muita vihanneksia ja maustetaan yrteillä ja valkosipulilla. Perinteisesti pizzataikinan maun on tunnuttava, siksi Italiassa pizzaa ei yleensä kuormiteta monikerroksisilla täytteillä. Maukkaita pizzahetkiä! Buona pizza a tutti!