dokumenttielokuva

Huhut dokblogin kuolemasta ovat liioiteltuja. Vielä enemmän liioittelua ovat ajatukset ”dokumenttielokuvan näivettymisestä”. Eiköhän kaikki pikku hiljaa asetu uusille paikoilleen. Tulossa syksyllä on todella vahvoja suomalaisia dokumentteja.

Kaikki nuo viisi määritelmää, joilla Iikka edellisessä blogissa kuvaa nuoria, tavoittavat sen miksi hyve-eetikko Alisdair MacIntyre nimeää aikamme vallitsevan filosofisen näkemyksen, emotivismin. Ja sen ilmauksena emotivistisen minuuden. Lyheysti emotivismi on filosofisen etiikan suuntaus, jonka mukaan henkilö toimii oikein, jos hän seuraa valinnoissaan tunteitaan.

Elokuvafestivaaleilla kiertävät ohjaajat pokkaamassa palkintoja tai nieleskelemässä pettymystään, jos palkintoja ei tule. Elokuvien leikkaajia kutsutaan paikalle harvoin. Ja kuitenki n juuri dokumenttielokuvissa leikkaaja on äärimmäisen tärkeä: toinen luoja.

Katsoin historiadokumentin Toivonväre. Se keskittyy Robert F. Kennedyn yhteen puheeseen Martin Luther Kingin salamurhaa seuraavana päivänä huhtikuussa 1968. Pala nousi kurkkuun sitä katsoessa.

Tämän talven yksi inspiroivimpia asioita oli käynti alkuperäiskansojen Skábmagovat-elokuvafestivaalilla Inarissa. Saamelaisalueen koulutuskeskuksen rehtori ja itsekin elokuvatuottaja Liisa Holmberg huomautti siellä paneelissa, että etelän rahoittajat eivät ole tavanneet ymmärtää saamelaista tarinankerrontaa, vaan ovat pyrkineet tekemään saamelaisistakin tarinoista etelän aristoteeliseen makuun sopivia.