Vastalauseita
Minulla on informaatioähkyä, suljen välillä kaikki laitteet. En halua kaiken ulkopuolisen täyttävän minua niin, etten kuule omaa tai läheisteni ääntä. Esimerkiksi niin tein nyt viikonloppuna, tässä samanaikaisuuksien maailmassa. Japanissa riehuivat tsunamit ja maanjäristykset, Gaddafi kävi väkivaltaisesti kansansa kimppuun. Menin veljeni häihin, suljin katastrofit mieleni ulkopuolelle. Eivät ne mahtuneet häihin. Sunnuntaina ne sitten palasivat kotiini netin ja hesarin välityksellä sekä herättäen tunteita että vaatien ajattelemaan. Ajattelu kehottaa toimimaan, mutta ennalta sovittu kokous esti jopa ydinvoiman vastaiseen mielenosoitukseen osallistumisen. Miten voin sanoa vastalauseeni sekä Gaddafille että tsunamille? (Muutamia muitakin aiheita on). Ja kuka kuulee?
Tässä isossa ja globalisoituneessa maailmassa katastrofit sinkoavat silmillemme, kaikkialta, joka laitteelta. Niitä tulee niin paljon, ettei ole kumma, jos vetää kädet silmilleen ja huutaa: jo riittää. On helpompaa ja turvallisempaa pitääkin kädet silmillään ja keskittyä siihen, minkä voi hallita. Tai ainakin kuvittelee voivansa hallita. Silloin kun ei jaksa maailmaa ja meidän ihmisten toistuvaa typeryyttä, on helpompi katsoa viisijalkaisia ja/tai kännäämistä. Sen voi ohittaa.
Peilisolut, joita muun muassa Riitta Hari on tutkinut ansiokkaasti, selittävät samastumisen periaatteita meitä ihmisessä. Kun näemme jonkun reagoivan emotionaalisesti, kehomme tuntee samaa tunnetta: toisen itkua kuunnellessamme, meissä herää itku, nauru herättää naurua ja niin edelleen. Tahdosta riippumattomat prosessit käynnistyvät ja kykenemme eläytymään toisen ihmisen kokemuksiin. Tähän kykyymme tietenkin perustuukin kykymme nauttia ja kärsiä sekä teatterista että elokuvista. Jotkut lapsitutkijat ovat vieneet peilisolututkimusta eteenpäin tutkien vauvojen ja pienten lasten empatiankykyjä. Kun yksi vauva itkee, niin itku tarttuu muihinkin: ollaan yhtä surussa. Samoin nauru tarttuu. Ja parivuotias tahtoo muille hyvää; hän lohduttaa itkevää antamalla nallen turvaksi. Me, siis ihmiset, voimme hyvin kuuluessamme yhteisöihin. Ollessamme irrallamme voimme huonosti. Tästäkin on paljon tutkimuksia.
Jos näen hyvän, minua koskettavan dokumentin, matkailen sen mukana myös omassa emotionaalisessa maailmassani. Jos dokumentti on lisännyt minussa tietoa maailman kurjasta tilasta, minussa jatkuu tapahtuminen. Mietin, voinko tehdä jotakin vai joudunko vain alistumaan tähänkin kurjuuteen. Usein jään ajatuksiini, mikä ei ole riittävä ratkaisu. Oletettavasti reagoin samoin kuin suurin osa muistakin ihmisistä, iästä ja asuinpaikasta riippumatta. Perustaltamme olemme samanlaisia.
Ei kai kukaan halua katsoa kasapäin dokumentteja tai reportaaseja, jotka lamauttavat: ei ole toivoa. Maailma hukkuu saastaan, jäävuoret sulavat, kaikki tappavat toisiaan eikä mitään ole tehtävissä. Ehkä olemme tehneet niitä jo tarpeeksi. On aika tehdä toisenlaisia dokumentteja. En tarkoita lässynlässynvalheita ja kaikki on kivaa, vaan sitä, että täällä on koko joukko ihmisiä, jotka aikaansaavat muutosta parempaan ja että muutoskin on mahdollinen. Elokuva voi myös koskettaa meissä olevaa, sanonko, sielua. Me halunnemme sellaisia elokuvia, jotka koskettavat, ovat läsnä, lisäävät ymmärrystä ihmisenä olemisesta, ja kuulumisestamme osana ihmisyhteisöön ja maapalloon, kenties avaruuteen.
Hyviä dokumentteja katsotaan. Docpointin katsojat ovat keskimäärin 25 vuotiaita; docpointin vapaaehtoistyöntekijät ja suurin osa henkilökunnasta ovat nuoria. Kaikki katsovat dokumentteja ja puhuvat niistä. Ylipäätään festivaalit taitavat olla paikkoja, joihin keräännytään yhä enenevässä määrin katsomaan yhdessä elokuvia. Elokuvateatteri onkin elokuvalle hyvä, kollektiivinen paikka. Elokuvan kokemuksen voi jakaa muiden kanssa, ja näin jakamalla toteutamme osaa ihmisyydestämme. Sekin voimistaa meitä. En silti listisi televisiota, sitä tarvitaan. Televisio on helpompi kuin leffateatteri, tavoitettavissa kotisohvalta. Telkkari on toki saanut kotitontilleen kilpailijaksi netin. Useimmat tuntemani ihmiset seikkailevat molemmissa ja myös sulkevat laitteensa kokeakseen jotakin muuta.
