Dokumentaarisia elokuvia, kiitos!

Viimeiset viikot olen viettänyt Al Jazeeran sivuilla. Haluan tietää. On myös uuden uutukaista seurata reaaliajassa, kuinka vallankumous tapahtuu, tai pikemminkin
kuinka vallankumousten rypäs tapahtuu.

Kannoin tietokoneeni keittiöön ja olen myös tiskatessani seurannut uutisia. Jotakin kieroa tuntuu olevan siinä, että voin samaan aikaan tarkastella lasin puhtautta kuin joku toinen selittää sydänveri vuotaen omaistensa kuolemista. Näin on tietysti ollut aina ennenkin: turvassa olevat ihmiset ovat voineet etäältä kuunnella turvattomien ja hädänalaisten ihmisten huutoja. Aina on mahdollista myös sulkea väline, jos huuto käy liian kiusalliseksi. Tosin on vaikea sulkea nettiä, kun tunne tapahtumisten samanaikaisuudesta on niin voimakas. Uutiset ja netti näyttävät jotakin siitä, mitä juuri nyt tapahtuu tuolla maailmalla. Voin parhaan kykyni mukaan kokea ja ymmärtää.

Dokumentteja ei ole. Ne tulevat myöhemmin.

Niitä tarvitaan. Mikäli tämä arabimaailmassa tapahtuva turbulenssi ei muuta meidän valtioitamme tai mitenkään muuten erityisemmin vaikuta elämäämme, me unohdamme. Muutamassa vuodessa muistamme vain kaikuja. Ja muistettava on. Elämme samalla pallolla, elämme samaa historiaa. Dokumentit tulevat jälkijunassa, kertovat jo tapahtuneesta. Tarvitsemme niitä. Ne kertovat meille, mitä tapahtui ja miltä se kenestäkin tuntui. Sekin on kerrottava, mitä me emme nähneet ja kuulleet uutisissa. Okei, samaa iänikuista ihmisten taistelun ja vapauden historiaa, mutta jokaiselle sukupolvelle uutta ja omaa. Mikäli siitä ei kerrota, niin unohdamme. Dokumentit pitävät historian hengissä ja muistuttavat meitä siitä, että olemme suhteellisen samanlaisia ympäri palloa. Niitä on siis tehtävä ja näytettävä.

Siksi taannoin, monen minuutin empimisen jälkeen, halusin itsellenikin yllätykseksi docpointin taiteelliseksi johtajaksi. Nyt olen osa ketjua, joka tuo tähän maahan nähtäväksi elokuvia, jotka pitävät hereillä, ravistelevat, saavat meidät itkemään, nauramaan – tosin harvemmin – ja ajattelemaankin. Kauneutta ja kauheutta tarjolla. Niitä katsellaan yhdessä ja niistä voi puhua yhdessä. Dokumentteja pitää tehdä ja näyttää, koska ne aiheuttavat pakosti keskustelua. Kun keskustelemme, tiedämme, eikä meitä ei viedä kuin pässiä narussa. Jos tiedämme, voimme vaikuttaa – edes vähän – siihen, mitä tapahtuu.

Siksi siis: dokumentaarisia elokuvia, kiitos. Kaikenlaisia.