Kun hämähäkki muuttuu leijonaksi
Tämän talven yksi inspiroivimpia asioita oli käynti alkuperäiskansojen Skábmagovat-elokuvafestivaalilla Inarissa. Saamelaisalueen koulutuskeskuksen rehtori ja itsekin elokuvatuottaja Liisa Holmberg huomautti siellä paneelissa, että etelän rahoittajat eivät ole tavanneet ymmärtää saamelaista tarinankerrontaa, vaan ovat pyrkineet tekemään saamelaisistakin tarinoista etelän aristoteeliseen makuun sopivia.
Festaritunnelmia
Kertoi elokuvahankkeesta, jossa oli alkujaan mutkikas saamelainen tarina, mutta kun sitä etelässä aikansa oiottiin, niin lopulta etelän rahoittajat lopulta totesivat, että tällaisiahan kirjoittavat kaikki etelässäkin. Että so what.
Juttu sai kysymään, mitä saamelainen tarinankerrontaperinne oikein on. Liisa tiivisti, että siinä ei ole välttämättä lineaarisesti etenevää yhtenäistä päähenkilöä, vaan vaikkapa tarinan hämähäkki voi kesken kaiken muuttua leijonaksi tai poroksi. Eikä tarina aina pääty onnelliseen loppuun ja päähenkilön kasvuun, vaan voi kehittyä alkua huonommaksikin. Ja tarina voi kestää miten kauan vaan.
Saamelaiskulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola lisäsi, että saamelaisessa tarinassa paljon tärkeämpää kuin se, tapahtuivatko tapahtumat peräkkäin on se, miten ne sattuivat vuodenkiertoon. Niinpä tarina voi alkaa tänään, hypätä sata vuotta taaksepäin ja sitten viime viikolle, kunhan tapahtumat ovat vuodenkierrossa oikeilla kohdilla. Ja kertoi vanhasta tarinakertojasta, joka saattoi seikkailla jutuissaan keskiajalla ja lopettaa yht’äkkiä vain sanomalla, että ”sitten minä lähdin sieltä pois.”
Ja lisäsi Lehtola, että hän haluaisi erityisesti nähdä television lauantai-illassa rikossarjan, jossa sankaripoliisi kuolee puolen tunnin jälkeen. ”Mitäs sitten tehtäisiin?” virnisti Lehtola. Enpä osannut vastata.
Festivaalin ulkoilmateatterin lumivalkokankaalla näin norjalaisen Anstein Mikkelsenin lyhytelokuvan Tanssiva neito, joka noudatti saamelaista tarinankerrontaa. Sen mukaan revontulet ovat kuolleiden neitsyiden sieluja, jotka joutuvat tanssimaan ikuisesti taivaalla. Ja kyllä ne tanssivatkin, eikä aika tai paikka tuntunut elokuvan kerrontaa sitovan. Ihan loogista.
Tämä laittoi kysymään, millainen olisi dokumenttielokuva, joka luopuisi juutalais-kreikkalaisesta perinteestä tulevasta välttämättömyydestämme päähenkilön kehittymiseen. Millainen olisi elokuva, joka sitoutuisi vuodenkiertoon enemmän kuin hyvän voittamisen päämäärään? Esimerkit ovat vähissä.
No, siinä puhellessa syntyi idea järjestää ensi vuoden festivaaleilla seminaari saamelaisesta tarinaperinteestä. Ehkä vastaus löytyy siellä. Sitä odotellessa.
