Herkkä ammattitappaja

Työväenmuseo Werstas Tampereen elokuvajuhlien aikaan on mitä parhain paikka tavata suomalaisen tv-draaman ammattitappaja. Ohjaaja Ilkka Vanne keskeyttää paneelikeskustelun haastattelun vuoksi ja tulee kohti rikkinäiset silmälasit kädessään.
- Nämä hajosivat putsatessa, mies toteaa rauhallisena. Minne mennään juttelemaan?

Vanne täyttää 31.3.2011 65 vuotta ja jää eläkkeelle ohjauksen lehtorin virasta Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun ELO:sta kesäkuun lopussa. Vanteella on luotettavan ja ahkeran miehen maine, mutta mistä tulee tyly titteli ammattitappaja?

- Olen tehnyt paljon tilaustöitä, minut on kutsuttu tekemään juttuja, joskus jopa enemmän kuin olen pystynyt tekemään, Vanne selittää. -Vaikka pyrin tekemään kaikki jutut oman itseni kautta, monet työt eivät ole olleet lähtökohtaisesti omia, auteurtöitä. Siitä nimike. Joskus on sanottu sarjamurhaajaksikin, siinä on jo intohimoa ja kiihkoa mukana!

Työnarkomaani

Yli neljänkymmenen vuoden uraan mahtuu paljon työtä television, radion, teatterin ja elokuvan parissa, alkaen sarjasta Me Tammelat vuosina 1968-69.
- Kahdeksankymmentäluku oli teatterin vuosikymmen, ohjasin useille maakuntateattereille: Jyväskylään, Kotkaan, Kouvolaan, luettelee Vanne.
- Yhdeksänkymmentäluku oli pitkien tv-sarjojen aikakausi: Maikkarille tehtiin Ruusun aika vuosina 1990-91 ja Puhtaat valkeat lakanat 1993-94. Pimeän hehku aloitti kauteni Ylessä Kakkosella 1994-96. Sen jälkeen tuli 60-osainen sarja Elämän suola, jota ohjasin 9 osaa, sitten 20-osainen Klubi vuosina 1998-99. Seitsemän tehtiin vuosituhannen vaihteessa 1999-2000. Ja aina kun oli vähän rakoa, tein kuunnelmia, yhteensä kymmenkunta. Rankin vaihe oli 90-luvun alkupuolella, kun päällä oli yhtä aikaa kaksi tv-tuotantoa ja yksi kuunnelma. Kyllä, olen työnarkomaani!

- Kaksituhatluku on ollut ELOn ja elokuvien aikaa. Kolme on tehty: Lakeuden kutsu vuonna 2000, Vieraalla maalla 2003 ja Lupaus 2005. Neljäs odottaa Yleisradion rahoituspäätöstä. Käsikirjoitustuki on saatu ja syöty. Liana Kaarinan alkuperäisidean pohjalta olemme tehneet ”Hiekkalinnan” käsikirjoitusta yhdessä Kirsti Mannisen kanssa, Kirsti on pääkirjoittaja.

Opettamisen ELOssa Vanne jättää kesäkuun lopussa, uusien opiskelijoiden pääsykokeiden jälkeen. Yksi vaihe elämässä päättyy.

- Opettaminen on ollut antoisaa, mutta myös kuluttavaa. Välillä on hyvä ladata akkua tekemällä omia ohjaustöitä. Elokuva- ja tv-töissä akku latautuu parhaiten kuvausvaiheessa. Ennakkosuunnittelu on kivijalka johon koko tuotanto perustuu, jälkitöissä tunnustan että välillä uhkaa kyllästyminen. On hienoa että nykyaikainen nonlineaarinen leikkaus vapauttaa ohjaajan leikkaamiselta ja antaa työn - ja vapaammat kädet - sille kenelle se kuuluu: leikkaajalle.

Laatusarjaa kaivaten

Vanne on seurannut alan opiskelijoita aitiopaikalla ELOssa kuluneet viisi vuotta.

- Hemmetin lahjakkaita nuoria tekijöitä on tulossa koulusta, Vanne kehuu. - Kunhan ei vain koko ajan tehostettaisi tuotantokonetta niin, että tekeminen tukehtuu. Toki vähälläkin rahalla saa hyvää jos sisältö on tarpeeksi mielenkiintoista, mutta joihinkin tuotantoihin tv- ja tuotantoyhtiöt voisivat silti satsata.

- Tv-draama Suomessa ainakin osittain voi hyvin. Tekemisen ammattitaito on hyvää ja kehittyy koko ajan. Alamaailma on ollut kiinnostava sarja jossa panostus näkyy. Tappajan näköinen mies-sarjassa taas olen seurannut hienoa näyttelijäntyötä.

- Kaipaan silti lyhyempiä laatusarjoja. Minisarjoilla päästään mielekkäämpään lopputulokseen sekä tekijöiden että katsojien kannalta. Laadun pitäisi korvata määrä. Pitkät jatkuvajuoniset sarjat kuten Salatut elämät ovat kaupallisen kanavan mainosalusta. Hyvä niin, mutta en täysin ymmärrä mihin Yle tarvitsee kahta pitkää jatkuvajuonista sarjaa Kotikatu ja Uusi päivä? Toki se tuo varman leivän tekijöilleen, mutta toisivatko useammat lyhyet sarjat leivän useammalle tekijälle? Nuoret tulokkaat pääsisivät näyttämään kyntensä ja sisältö uusiutuisi, heittää Vanne haasteen.

Ammattitappajan sisällä taitaa sykkiä auteur-ohjaajan sydän.

Voimaa ja uskoa

- En halua tehdä kylmiä juttuja jotka eivät jätä mitään positiivista tunnetta. Haluan kertoa ihmisille, että heissä on omia voimia. Elämässä ei tapahdu aina hyviä asioita, mutta vaikeuksista ja vastoinkäymisistä voi selvitä.
Vaikka olen itsekin kokenut ”taiteilijan tuskaa”, en ole pitänyt tarpeellisena tuoda sitä töihini ja syytää sitä yleisön päälle. Olen myös kieltäytynyt joistain jutuista, joiden maailmankuva on ollut liian nihilistinen, paljastaa Vanne.
-Mutta kilttinä ihmisenä olen vedonnut aikataulusyihin, hän lisää virnistäen.

- Ihmisen on uskottava sydämensä ääneen, Vanne kiteyttää kauniisti sen, mitä haluaa töillään tuoda esiin. - Kipein asia on, että me valehtelemme liikaa itsellemme. Päästämme itsemme helpolla. Itse olen kahlannut niin pitkälle elämän virtaan, että on turha kääntyä takaisin tai katua tekemisiään, mutta on joitakin asioita joita olisin voinut tehdä toisin.

- Paras on silloin kun elämän palikat eivät ole täydellisen siistissä järjestyksessä. Tasapainon hakeminen synnyttää luovaa energiaa.

Saas nähdä kuinka äijän käy

Uransa aikana Vanne on nähnyt tuhansia tarinoita. Jaksaako ammattitappaja mistään enää innostua?

- Aina. Kun näen hyvän stoorin joka imaisee mukaansa, jonka ihmisiin samastun, unohdan ammattini ja nautin. Esimerkiksi tänä vuonna Tampereen filkkareilla kansainvälisen kilpailun taso on oikein hyvä, Vanne kehuu.

-Estetiikan ensimmäinen sääntö koskee jännitettä. Jännite on oltava, on saatava katsoja odottamaan, mitä tulee seuraavaksi. On samantekevää, onko henkilö hyvä vai paha, katsojan on saatava kiinnostumaan siitä, kuinka äijän käy. Tai ämmän, näinä tasa-arvon aikoina, Vanne hymyilee lopuksi.

Elokuvat, palaverit ja rahoituskeskustelut kutsuvat. Silmälasitkin täytyisi jossain välissä korjauttaa. Saas nähdä kuinka äijän käy.