Metal Evolution osa 1 - Esimetalli

Katson sähköpostiviestiä epäuskoisena.
Ne haluavat minun kirjoittavan Ylen verkkosivujen uusitulle musiikkipuolelle tekstejä alustamaan Teemalla lokakuussa alkavaa Metal Evolution -dokumenttisarjaa.
Saakohan siitä rahaakin?
Ylen ideana on laittaa jokainen jakso näkymään Ylen Areenaan Teeman kantaesityksen jälkeen, missä nämä jaksot ovat katsottavissa 30 vuorokautta Suomen ensiesityksestä.
He haluavat minun kirjoittavan metallin historiaa omasta näkökulmastani Ylen musiikkisivuille sillä viisiin, että nämä tekstit jäävät elämään Ylen verkkosivuille sen jälkeen, kun Metal Evolutionin 30 vuorokauden esitysoikeus päättyy Areenalla.
Saakohan siitä rahaakin?
Päätän soittaa sähköpostiviestissä näkyvään numeroon ja ottaa asiasta selvää.
Lyhyen puhelun jälkeen sovimme, että teen yhden koetekstin, jonka jälkeen tuottajalla on mahdollisuus tehdä lopullinen päätös.
Reilu peli, minun mielestäni.
Naputtelen niitä näitä aikani, kunnes olen mielestäni suhteellisen tyytyväinen lopputulokseen. Tuottajan vastausta en joudu odottelemaan pitkään.
- Juuri tätä toivoin! Mahtavaa meininkiä, aloin heti neuvotella olisko mahdollista, että tää teksti ja video tulis Areenaan päivää ennen telkkariesitystä. Tekstistä en oikeastaan osaa muuta sanoa kuin hyvä on ja tietysti lyhyempikin riittää jos flow tuntuis tyrehtyvän.
Hyvä, itse asiassa helvetin hyvä!
Mutta saakohan tästä rahaakin?
Saa.
No ei muuta kuin ruvetaan hommiin!
Kirjoitan yhden version tästä ensimmäisestä jaksosta.
Se ei mielestäni toimi niin hyvin kuin voisi.
Lähetän sen Ylen tuottajalle.
Hän vahvistaa epäilykseni.
Hohhoijaa.
Ei auta kuin pyyhkä takapuoli siihen ja kirjoittaa uusi.
Minä olin ajatellut säästää ajatukseni tästä sarjasta päätösjaksoon.
Päätän kääntää kelkkani 360 astetta ja aloittaa alusta.

---

Kaivan dvd-kirjastostani oman kopioni vuonna 2005 julkaistusta Metal - A Headbanger's Journey -dokumentista. Sen on ohjannut sama mies, joka vastaa tästä Metal Evolution-mammutista.
Sam Dunn.
Metal Evolution kattaa yli 300 artistia yhdessätoista 40 minuuttisessa jaksossa.
Huhhuh!
Metal - A Headbanger's Journey oli ihan hauska puolentoista tunnin mittainen pläjäys metallin historiaa yhden kanadalaisen metallidiggarin, -muusikon ja kulttuuriantropologin silmin nähtynä.
Nyt on tiedossa vähän isompi mälli.
Pelkoni osoittautuvat todeksi heti avausjaksossa.
Dunnille ei ole ilmeisesti riittänyt yhden dvd-elokuvan mittainen egotrippi, vaan hänen on täytynyt saada kuvattua itsensä metallimaailman historiaan tällä giganttisella eepoksella.
Jos olette nähneet Metal - A Headbanger's Journey -elokuvan, on Metal Evolution käytännössä 11 jaksoksi venytetty Metal - A Headbanger's Journey.
Dr. Pepper USA, toiset tykkää toiset ei.
Pääosassa eivät siis ole nämä yli 300 artistia vaan Sam Dunnin luihu kertojaminä.
No, jokaisella heteroseksuaalilla miehellä on omat keinonsa yrittää saada pillua.
Sam Dunn on epäonnistunut muusikko, josta ei koskaan tullut suurta metallitähteä, aivan kuten minäkin.
Totta puhuen, kuka on kuullut Sam Dunnin yhtyeistä Fungkus, Burn to Black, Scrape Chamber tai Machado and His Men, saati omistaa heidän levyjään?
Sitähän minäkin.
No, samaahan voi tietysti sanoa minustakin. Kuinkahan moni kanadalainen omistaa Gandalfin, Spürman tai Sonic Rootsin levyjä?
Saati suomalainen?
Sam Dunnin egotrippi on kuvauttaa itsensä mahdollisimman monen metallisankarin kanssa omaan dokumenttimöhkäleeseensä, minun egotrippini on kirjoittaa hänestä.
Vai onko?
Mistä minä sitten kirjoittaisin? Miksi minun pitäisi kirjoittaa Sam Dunnista, tehän voitte kaikki todeta tämän katsomalla tämän dokumenttisarjan Yle Teemalta tai ostamalla sen dvd:nä.
Pari jaksoa katsoneena minun mielestä Metal Evolution ei ole ainutlaatuinen metallin historiikki, ainoastaan yksi tulkinta siitä.
Ja nyt kun Dunn tulkitsee metallin historiaa, kirjoitan minäkin tulevia kirjoituksiani omista näkökulmista erilaisin anekdootein höystäen.
Pidät sinä lukijana siitä tai et, niin jokaisella metallidiggarilla on omansa.
Niin minullakin.
Ja niin sinullakin.

---

Kun avausjaksossa alkavat soida Black Sabbath-yhtyeen nimikappaleen ensisävelet, kuljettavat ne minut vuosikymmenten taakse 1970- ja 80-lukujen taitteeseen Itä-Helsinkiin, Itäkeskuksen Citymarketiin.
Olen isäni kanssa levyosastolla, kun hänen mukaansa tarttuu levy, jonka kannessa maleksii oudon näköisiä hyypiöitä.
- Minun täytyy selvittää, mistä tässä on oikein kysymys, isäni selvittää.
Jos isäni olisi tiennyt, mitä hänen kohtalokkaasta levyostoksesta seuraa, olisi hän varmasti jättänyt sen ostamatta.
En oikeastaan tiedä, kuinka paljon isäni selvitti, mistä tuossa levyssä oikein oli kysymys, mutta muistan itse katselleeni levyn kantta kummeksuen.
Kannessa on totta tosiaan neljä toinen toistaan oudomman näköistä hyypiötä. Kolme heistä seisoo ja yksi istuu lootusasennossa jalat ristissä.
Hyypiöiden takana on jättiläiskokoinen peili.
Kuinka oudoilta nuo hyypiöt oikein näyttävätkään.
Äärimmäisenä vasemmalla seisoo viiksekäs mies, jolla on tummat kiharat hiukset. Jaloissaan hänellä on valkoiset suorat housut, jotka yltävät luonnottoman ylös hänen vyötärölleen. Yllään hänellä on taivaansininen pikkutakki, mutta ei minkään sortin paitaa sen alla, vaan hän antaa rintakarvansa rehottaa valtoimenaan pikkutakin alta. Epäilyttävää vaikutelmaa tehostaa se, että kun hän antaa vasemman kätensä levätä pikkutakin taskussa, nojaa hänen oikea kätensä sateenvarjoon.
Vaikka ollaan sisätiloissa!
Vieressä istuu toinen viiksiniekka, jalassa siniset farkut ja valkoinen kauluspaita. Istuva viiksiniekka on jättänyt kauluspaitansa yläosan napittamatta, joten hänenkin rintakarvansa rehottavat.
Minulla eivät rintakarvat edelleenkään rehota, ainoastaan muutama haituva löytyy rinnastani.
Istuva viiksiniekka näyttää ristineen kätensä. Rukoileeko hän? Mitä hän rukoilee? "Hyvä Jumala, auta minua pääsemään pois tästä painajaisesta. Anna minulle armahduksesi, ole minulle Rafaelin enkeli."
Kyllä minäkin rukoilisin, jos vieressäni seisoisi sellainen hyypiö kuin istuvan viiksiniekan oikealla puolella seisoskeleva pitkätukka.
Miettikää nyt, musta prätkärotsi, sen alla vain kaljamaha sekä jalassa punaiset naisten sukkahousut. Pullottava etumus vain vahvistaa tätä ruokotonta ja ahdistavaa näkymää. Miehen ilme on vakava ja tyly, katse pistävä. Miksi hän näyttää tuolta? Onko hän perverssi?
Hänen vierellään seisoo jonkin sortin kaapuun verhoutunut hippi punertavin hiuksin, kaulassa risti, jalassa naisten beiget korkosaappaat. Ilme on poissaoleva, katse on lasittunut ja samea.
Miksi isäni on oikein halunnut ostaa tällaisen levyn?

---

Eräs ensimmäisiä muistojani on automatka isäni vanhalla tummansinisellä Ford Taunus-merkkisellä autolla, vuosimallia 1966.
EHZ-3.
On sateinen ja pimeä syyskeli. Pisarat lyövät auton peltikattoa vasten. Pyyhkimet vilistävät vinhasti auton tuulilasissa. Hakaniemen ympyrätalon liepeillä käy kuhina alkuillasta. Isäni laittaa hassun muovinpalan reiästä sisään auton sydämeen. Tarttuva musiikki täyttää matkustamon.
Myöhemmin saan tietää musiikin esittäjän olevan The Beatles.
Sen koommin en ole The Beatlesia kuunnellut. Opin kaikki tarvittavat kappaleet yhtyeeltä tuon yhden sateisen syysillan automatkan aikana.
Ala-asteelle mentäessä piti farkkutakin selkään ommella tai teipata etelävaltioiden lippu ja kuunnella Stray Catsia ja Matchboxia, mikäli halusi olla inessä skenessä Kontulassa.
Minä teippasin etelävaltioiden lipun selkääni, se oli halvempaa niin.
Yritän piirrellä Stray Catsin kissalogoa koulukirjoihin. Huonolla menestyksellä. Piirtäjäksi minusta ei ole. Eikä tule. Etelävaltioiden lippu sujuu vain vaivoin paremmin.
Kirjoittaminen sentään sujuu.

Kotona tuijotan jälleen tuota outojen hyypiöiden levyä.
Olen jo oppinut, että sen esittäjä on Black Sabbath, levyn nimi on Sabotage.
Nuo miehet vasemmalta oikealle ovat Geezer Butler, Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.
Suosikki-lehti on kertonut heidän soittavan heviä.
Laitan levyn pyörimään levylautaselle. Lasken neulan uralle. Tämä on neitseellinen hetki. Hetken hiljaisuus ennen myrskyä.
Musiikki kuulostaa oudolta. En ole kuullut moista koskaan aiemmin. Tämä on jotain ihan muuta kuin ne Beatlesit, Sleepy Sleepersit, Stray Catsit, Matchboxit ja Hurriganesit, jotka ovat tulleet tutuksi tätä ennen.
Tässä musiikissa on jotain pahaenteistä. Jotain kieroutunutta. Jotain pelottavaa. Black Sabbath, musta sapatti. Miksi sapatti on musta? Ovatko nuo miehet tuossa kannessa jotenkin mustia mieleltään ja sielultaan? Miksi he näyttävät tuolta? Miksi tämä musiikki kuulostaa tältä?
Outoja säveliä, pimeitä sävelkulkuja, matkaan pimeään luolaan. Täällä tapahtuu outoja asioita. Kirkkokuoro laulaa oopperaa. Viimeinen voitelu. Kuolemanmarssi. Otan levyn pois soittimesta. Eihän tällaista voi kuunnella. Ei tässä ole mitään järkeä.
Vahinko on jo ehtinyt tapahtua.
Eivät nuo Sleepy Sleepersit, Stray Catsit, Matchboxit ja Hurriganesit kuulosta enää miltään.
Laitan hyypiöiden levyn takaisin soittimeen. Yhä useammin ja useammin. Sabotagessa on kaikki, mistä Metal Evolution -sarjan metallin esihistoriaa kuvaava avausjakso kertoo.
Klassista musiikkia?
Kuuntele levyn instrumentaalinen Supertzar.
Bluesia?
Eiköhän B-puolen avausraita Thrill of it All käy bluesista.
Jazzia?
Aika jazziahan nuo Bill Wardin rumpubreikit ovat tuossa Symptom of the Universessa.
Rock'n rollia?
Ei, tämä ei ole rock'n rollia, tämä on heviä!
Vittu! Saatana! Perkele! Jumalauta!
HEVIÄ, PERKELE!
Jos rock'n roll oli lainsuojattomien ulkopuolisten musiikkia, niin synkkä ja saatanallinen hevimusiikki teki rockista partiopoikien ja -tyttöjen musaa olkoonkin, että rock'n rollin kantaisä Little Richard oli sentään musta homo.
Vasta Elvis Presley teki rock'n rollista salonkikelpoista valkoihoisille.
- Elvis oli oman aikansa Metallica, hän otti rock'n rollin pieneltä piiriltä ja teki siitä turvallista isolle yleisölle Yhdysvalloissa. En tiedä mitä rockista olisi tullut ilman Elvistä, toteaa DePaulin yliopiston professori Deena Weinstein Sam Dunnille.
Mitä olisi hevistä tullut ilman Black Sabbathia?
Mitä olisi suomirockista tullut ilman vuonna 1961 perustettua Suosikki-lehteä?
Kun Suosikki-lehti lopetti Elviksestä kirjoittamisen, laski lehden myyntikäyrä kuin lehmän häntä.
19. syyskuuta 2012 ilmoitetaan 51-vuotiaan Suosikki-lehden verkkosivuilla lehden viimeisen numeron ilmestyvän joulukuussa 2012.
Mistä suomalaiset lapset ja nuoret voivat nyt lukea ensimmäiset juttunsa Elviksestä ja Black Sabbathista?
Pala metallin historiaa tämäkin.
Huolestuttavia tapahtumia on tänä vuonna ehtinyt tapahtua muuallakin.
18. toukokuuta 2012 kirjautuu metallin aikakirjoihin päivänä, jolloin veljessurma tapahtuu.
Tällöin Black Sabbathin virallisten verkkosivujen valokuvista poistetaan kuvat siitä hyypiöstä, joka Sabotagen kannessa poseerasi punaiset sukkahousut jalassaan ja nahkatakki yllään.
Voi metalliveljet ja -siskot, mitä me ehdimmekään vielä kokea tämän ohjelmasarjan puitteissa!?!

Suomen Turussa 4. lokakuuta 2012,

Nalle Österman

---

Metal Evolution Yle Teemalla maanantaisin 8.10. – 17.12. klo 21 ja uusintoina perjantain myöhäisillassa. Jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa ja yle.fi/musiikki -palvelussa jo tv-lähetystä edeltävänä päivänä.