Metal Evolution osa 5 - Glam metal

Jakso käynnistyy Los Angelesin Warrant-yhtyeen Cherry Pie-kappaleella, joka nousi suoraan Jenkkien Billboard-listan Top 10-listalle ilmestyessään syksyllä 1990.

Sokerinen ja siirappinen hard rock -hitti kuljettaa minut muistoissani vuoteen 1995 Belgiaan, missä tapasin Warrantin alkuperäisen laulusolistin Jani Lanen ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Se ei ollut matkan alkuperäinen tarkoitus. Olin lentänyt Belgian pääkaupunkiin Brysseliin Impaled Nazarenen laulusolistin Mika Luttisen kutsumana parhaasta mahdollisesta syystä. Luttinen oli kertonut belgialaisesta Via Rock -festivaalista, missä esiintyisi maailman ainoa, oikea ja paras Venom alkuperäiskokoonpanossaan.

Luttinen lupasi majoittaa minut hänen ja belgialaisen diplomaattivaimonsa luokse määräämättömäksi ajaksi.

Lauantai 15. heinäkuuta 1995 nousi harmaana Brysselissä. Koko matkan ajan tihkutti vettä Luttisen vaimon kaahaillessa urheiluautollaan halki Belgian maaseudun kujaisia katuja. Lopulta olimme perillä.

- You guys came to see Venom, tulitte katsomaan Venomia, virkkoo tuntematon hevimies astellessamme Geraardsbergenin katuja kohti festivaalialuetta.

Totta vitussa, vastaan. Vittu, Venom, tajuatko saatana, vittu VENOM!

- Minulla on teille siinä tapauksessa huonoja uutisia, sillä Venom perui keikkansa viime yönä, sillä lavan koko ei ollut heidän mielestä heille riittävä.

No, onneksi festivaaleilla esiintyisi sentään Mercyful Fate, Benediction, Sick of it All ja Abstrakt Algebra.

Sekä Warrant.

Olin jostakin syystä ottanut mukaani aiemmin keväällä ilmestyneen Andy McCoyn sooloalbumin Building on Traditionin mukaani, tiedä sitten miksi. Tai tiedänhän minä. Taka-ajatuksenani oli yrittää saada Warrantilta haastattelu, jonka puitteissa olisi jännittävää ja mielenkiintoista saada kommentteja suomalaisen glamrockin kansallissankarista. Tai jotain.

Kyllähän niitä kommentteja sitten irtosikin.

- Look here, it says "Andy McCoy uses Dekadenz and Heidi Richman clothes exclusively." Heidi Richman clothes exclusively, hahahahaha.

Kyllä Warrantin pojille nauru maittoi. Myöhemmin Jani Lane vakavoitui.

- Aahh, katsos, Medieval Madras. Se on minulle tuttu biisi. Andy esitti sen minulle kitarallaan, kun illastin hänen luonaan L.A.:ssa. Se on hieno kappale. Minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa Andysta.

Näin musiikki yhdistää. Niin Pelkosenniemen Antti Hulkon kuin Ohion Akronista kotoisin olleen John Kennedy Oswaldin. Oswaldista tuli Jani Lane, Hulkosta Andy McCoy.

Yhteys ja ystävyys löytyi Los Angelesista, Kaliforniasta.

Warrantin keikka Via Rockissa on silkkaa timanttia. Jani Lane osoittautuu upeaksi lavaesiintyjäksi, joka todellakin osaa ottaa yleisönsä. Myöhemmin luen arvostelun Warrantin keikasta Lontoosta samalta kiertueelta Kerrang-lehdestä.

Kerrangissa Warrant saa täydet viisi K:ta. Sattumaako?

Ei todellakaan.

Pelkosenniemen Antti vilahtaa ohimennen Metal Evolutionin Glam Metal -jaksossa vartin jälkeen, kun Hanoi Rocksin raunioille kasatun The Cherry Bombz -yhtyeen juliste ilmaantuu ruutuun.

"Los Angeles welcomes the triuphant return of... THE CHERRY BOMBZ", mainostaa juliste. Los Angeles Timesin toimittaja Craig Lee ei ollut yhtä innostunut.

http://articles.latimes.com/1986-04-19/entertainment/ca-631_1_cherry-bombz

Kun Andy McCoy heilui Los Angelesin klubiympyröissä Poisonin, Mötley Crüen, Quiet Riotin ja Van Halenin sankareiden kanssa 1980-luvun lopulla, istuin minä Nasty Suiciden isän Harry "Nappe" Stenforsin rehtorin kansliassa Botby Högstadieskolassa Helsingin Puotinharjussa, missä rehtori oli juuri lyönyt täysillä nyrkillään pöytään ärjähtäen.

- Österman, om du vill ha krig med mig, så ska du få det också! Österman, jos haluat sotaa kanssani, se onnistuu kyllä!

Kyllähän koko koulun opettajakunta yhtä lukuun ottamatta yrittivätkin saada sodan aikaiseksi, mutta eivät kovin hyvällä menestyksellä. Se on täysin toinen juttu.

Näihin aikoihin 1970-luvun näyttävin rockbändi Kiss yritti myös lyödä itsensä läpi glam metal-markkinoille pöyhkeillä kampauksiia, värikkäillä vaatteilla ja pehmohardrockilla. Ainakin suomenruotsalaisille luokkatovereilleni muodonmuutos meni täydestä läpi kuin väärä raha, heidän rynnätessä sankoin joukoin katsomaan bändiä Helsingin Jäähalliin 19. syyskuuta 1987 Crazy Nights -kiertueella.

Jos suomenruotsalaiset tykkäsivät, niin suuri yleisö loisti poissaolollaan - paikalle oli eksynyt vain noin 3000 kuulijaa. Minä, joka olin nähnyt samassa paikassa AC/DC:n 12-vuotiaana, Iron Maidenin 13-vuotiaana ja Deep Purplen 14-vuotiaana, en jaksanut innostua luokkatovereideni hehkutuksesta.

Olinhan jo löytänyt Venomin, Slayerin ja Metallican sekä lukemattomat muut alan yhtyeet, joiden rinnalla Mötikät, Poisonit, Kissit, Europet ja Hanoit näyttäytyivät ankeina tissiposkina.

Vasta, kun oli hieman vanhentunut ja viisastunut ymmärsi, että näillä glam metal -bändeilläkin voi olla jotain hyvää tarjottavanaan, kuten esimerkiksi hyviä lauluja.

Sellainen oli esimerkiksi Andy McCoyn Building on Tradition -albumin avausraita Strung Out, joka sai kantaesityksensä Sleepy Sleepers -yhtyeestä tuttujen Mato Valtosen ja Sakke Järvenpään Tuhkaa ja timantteja -nimisessä television keskusteluohjelmassa.

Olin pyytänyt silloista tyttöystävääni Minttua taltioimaan tuon esityksen videolle. Kun sitten saavuin yökylään hänen luokse ryyppyreissultani, laitoin videon pyörimään. Tuo kappale ylitti kaikki odotukseni.

Sinä yönä kuuntelin kappaleen ainakin 20 kertaa.

Andy McCoy - Strung Out (1995).

Strung Outin seurauksena olin vakuuttunut siitä, että nyt minun on aika haastatella Andy McCoyta. Näin myös tapahtui. Ensikohtaamisemme tapahtui Helsingin Vilhonkadulla sijainneessa Hamlet-kellariravintolassa, mikä vaikutti olevan Andyn kantapaikka 1990-luvulla. Hieman tasokkaampi kortteliravintola, jossa sai olla rauhassa kaupungin humusta ja sumusta, vaikka pääkaupungin rautatieasema sijaitsi vain kivenheiton päässä.

Ensimmäiseen tapaamiseemme Andy oli raahannut mukaansa paremman puoliskonsa Angela Nicolettin, mikä toki hänelle suotakoon. Ensikohtaaminen sujui leppoisasti, mutta jäi tunne, että jotain oleellista sisältöä jäi puuttumaan.

Olkoonkin, että tuon ensitapaamisen yhteydessä sain nauttia elämäni ensimmäisen kerran tomaatti-mozzarella bruschettayhdistelmästä itsensä Andy McCoyn ruokkimana.

- Tyyppaa tätä, tää skruudataan näin, Andy neuvoi.

Tuolla toisella kohtaamisella Andylla oli mukanaan Angelan sijasta tuntematon mieshenkilö, jota kansainvälinen rocktähti kuvaili roudariksi. Koska oli aurinkoinen ja helteinen kesäpäivä, ehdotin Andylle, että tekisimme haastattelun jossakin valoisammassa paikassa kuin tummanpuhuvassa kellariravintolassa.

- Jee, mä tiedän yhden hyvän terassin, mennään sinne.

Kävelemme raitiovaunupysäkille, millä seisoo jo yksi vaunu odottamassa. Ilmeisesti sekalainen seurakuntamme ei miellytä Helsingin Kaupungin Liikennelaitoksen raidelinjaston ajuria, sillä hän sulkee kulkuneuvonsa ovet nenämme edestä. Seuraavan raitiovaunun kuljettajalle ei käy yhtä onnekkaasti, sillä hän joutuu ottamaan meidät kyytiin. Lopulta löydämme itsemme Hotel Strand Inter-Continentalin (nyk. Hilton) vierellä sijaitsevalta terassilta.

Jonkin aikaa keskusteltuamme nuori vaalea tyttö keskeyttää jutustelumme.

- Hei, ootsä Andy McCoy?
- Kaikki aina luulee.
- Hei, kyl sä oot.
- No oon oon.
- Annatsä mulle nimmarin, mä alan kohta itkeen...
- Ostatsä mulle lonkeron? Tottakai, lonkeron hinnalla saat kyllä.

Lonkero ilmestyy pöytään. Hieman kokeneempi puumanainen päättää myös kokeilla onneaan.

- Hei Andy, annatsä mulle nimmarin?
- Ostatsä mulle salmiakkikossun!
Hetken päästä ilmestyy salmiakkikossukin pöytään.
- Kohtahan meillä on näitä koko pöytä täynnä, Andy tokaisee.

Jonkin ajan päästä latinohenkinen trubaduuri ilmestyy kiertelemään ympäri terassia akustista kitaraa rämpytellen. Soitto ei suju kovinkaan kaksisesti. Andy aloittaa espanjankielisen keskustelun soittoniekan kanssa. Kolikkoa ei seurueeltamme miehen hattuun kuitenkaan heru.
- Vittu kun toi jäbä oli vasuri, muuten mä olisin skulannut teille vähän flamencoo. Se on niin, et sit kun osaa skulaa skebaa, sit tulee louvoo, mut sit kun joku skulaa jotain niiku plink-plonk, niin sä oot et "tos on femma, painu vittuun".

Päädyn muistelemaan Ylen kanavalta vuotta aiemmin tullutta Walter De Campin Private tv-dokumenttia, missä sukellettiin Helsingin yön rockelämään vuonna 1995. Jaksossahan Plastic Tearsin meikkaavat pojat esittelivät mystisiä silmiään. Andy McCoyn Shooting Gallery-yhtyeen silloinen laulaja Esa Palosaari näytti puolestaan persettä.
- Hanoi Rocks ei koskaan matkinut ketään, mutta Plastic Tears matki Hanoita. Mä yritin aina selittää jengille, että sä olet paras olemalla oma itsesi, et matkimalla muita.

Helsinkiläinen glam rock -yhtye Plastic Tears onnistui kuitenkin siinä, missä Hanoi Rocks epäonnistui, eli hajoamaan Tavastian lavalle kesken keikan.

Tältä näytti Plastic Tears Jyrkissä joskus 1990-luvulla.

Plastic Tearsin ja Unpleasant Dreamsin ilmaiskeikka Tavastialla 27. heinäkuuta 1993 oli houkutellut paikalle noin 50 henkeä. Konsertin alkaessa kävi selväksi, että yhtyeen rumpali Timo Diamonds ja kitaristi Velze Valentine olivat nauttineet paljon muutakin kuin kansalaisluottamusta.

Tarkalleen ottaen yli 20 pulloa keskiolutta mieheen.

Parivaljakon sekoillessa lavalla minkä ehti, teki Tavastian talon miksaaja Jukka Wahlsten oman ratkaisunsa ja veti talon PA:n kitarakanavat kiinni. Tällöin Valentine teki oman ratkaisunsa ja käänsi Marshall-vahvistimensa nupit kaakkoon. Tämä sai Plastic Tearsin laulusolistin Miqu Decemberin repimään lopullisesti keinonahkaiset pelihousunsa.
- Tiedoksi yleisölle, että rumpali ja kitaristi saavat kenkää bändistä tämän keikan jälkeen!

Ai että yleisöllä oli hauskaa!

Myöhemmin toki selvisi, että niin Valentine kuin Diamondskin olivat irtisanoutuneet "Plädäreiden" muonavahvuudesta jo ennen Tavastian keikkaa ja vetäneet sen kunniaksi rehdit perseet olalle.

"Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta?", tokaisi aikoinaan Andy McCoy Rumba-lehden haastattelussa toimittaja Axa Sorjaselle.

Niin tai näin, olimme Himin rumpalin Gas Lipstickin kanssa Monsters of Rock -festivaalilla Englannin Doningtonissa 26. elokuuta 1995, kun Skid Row- yhtyeen laulusolisti Sebastian Bach käveli hikisenä ja paidattomana vastaan. Kaivoin äkkiä repustani hänellekin Building on Tradition -albumin kouraan, olivathan Bach ja McCoy äänittäneet aikoinaan yhteisen albumin, joka sittemmin hyllytettiin.

Bach tuskin tajusi mitä tapahtui, kun turvamiehet kuljettivat häntä jo eteenpäin. Ehkä hän joskus tajusikin, minkä äänitteen oli käteensä juuri saanut.

Sen tajusi ainakin Guns N'Rosesin kitaristi Slash keikkansa jälkeen perjantaina 23. kesäkuuta 1995 esiinnyttyään Kauhajoen Nummirock-festivaalin pääesiintyjänä Slash's Snakepit -yhtyeensä kanssa.

Erään Andy McCoyn kanssa Hamletissa käydyn session yhteydessä olin pyytänyt kitarasankaria kirjoittamaan terveisensä Slashille, jonka voisin kiikuttaa silinteripäälle Kauhajoelle Andyn tuoreen soololevyn kera, kiittihän Andy Slashia oikein henkilökohtaisesti levyn kiitoslistalla.

Andy teki työtä käskettyä ja raapusteli niitä näitä pöydältä löytyneen Hyvä Ystävä -ravintolaketjun logolla varustettuihin muistilappuihin. (Mikä näiden lappusten virka oli ei koskaan käynyt minulle selväksi, mutta ehkä ne oli tarkoitettu juuri tähän tarkoitukseen.)

Tällaista aarretta kuljetimme sitten Hybrid Childrenin laulaja-kitaristin Jasse Salosen 1973-mallisella paskanruskealla Toyota Carinalla armaasta pääkaupungista Etelä-Pohjanmaalle Irwiniä kuunnellen ja fiilistellen, mitä kansainvälinen glam rock-/hard rock -tähti lahjastani mahtaisi ajatella.

Tämän avulla luvassa olisi varmasti ikimuistoinen haastattelu.

Slash's Snakepitin konsertin jälkeen puskemmekin miehen keikkabussiin Jassen kanssa, jonka olen pestannut rikoskumppanikseni ottamaan kuvia Suosikki-lehdelle. Täräytämme linjurin sisään, missä hikinen pörröpää jo istuu aurinkolasit silmillään juoma kädessä.

Kerron asiani ja lyön hänelle lämpimäisen kouraan. Slashin vastaus riipaisee vieläkin sydämestä:
- Yeah, I used to be friends with Andy before he ripped a couple of my friends off, olimme frendejä Andyn kanssa, kunnes hän kusetti paria ystävääni.

Hilpeä juhlatunnelma vaihtui kuin taikaiskusta masentavaksi ja epämukavaksi kohtaamiseksi. Kaikki jatkokysymykset haastattelua silmälläpitäen olivat kuin poispyyhkäistyt, aivot löivät tyhjää ja mieli oli apea.

Tässä vaiheessa mitkään haastattelut eivät tulleet kysymykseenkään.

Jossakin vaiheessa saan tietooni, että Slash voisi antaa haastattelun hotellissaan Helsingissä. Sattumalta kykyjenetsijä ja television musiikillisista formaattiohjelmistakin tuttu levymoguli Kari Hynninen on juuri suuntaamassa takaisin pääkaupunkiin. Ei muuta kuin pelkääjän paikalle ja 332 kilometria etelään auringonlaskun ja nousun aikaan.

Ehdin kuin ehdinkin Kampin Radisson SAS -hotelliin aamuviideksi.

Slashin kiertuemanageri tulee kertomaan, että kitaristi on painunut jo yöpuulle, mutta haastattelu saattaisi järjestyä matkalla hotellilta Helsinki-Vantaan lentokentälle, kiinnostaako?

No totta vie kiinnostaa, kun kerran tänne asti ollaan takaisin raahauduttu!

Pyörittelen peukaloita ja lopulta pidän peukkuja ylhäällä haastattelun onnistumiselle.

Lopulta manageri ilmestyy takaisin. Lopussa kiitos seisoo - vai seisooko?

- Olen pahoillani, mutta haastattelu ei valitettavasti järjesty.

Se nyt oli jo kaiken tämän säädön jälkeen odotettavissa.

Slash saattaa olla hieno mies ja Andy täysi mulkku, mutta ainakin yksi asia heitä yhdistää - veltto ja hikinen kädenpuristus.

Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin toinen Los Angelesin glam rockin ja metallin tähti on saapunut Suomeen, Mötley Crüe-yhtyeen basisti ja nokkamies Nikki Sixx, kera Guns N'Rosesin perustajajäsenen, kitaristi Tracii Gunsin.

Rocktähdet olivat perustaneet Brides of Destruction nimeä kantavan superbändin, jolle oli buukattu kaksi keikkaa Tavastia-klubille - sille samalle, missä heitä ennen olivat esiintyneet muun muassa Hanoi Rocks ja Plastic Tears - keskiviikkona 16. ja torstaina 17. kesäkuuta 2004. Miksi yhtye oli linnoittautunut ylimääräisiksi päiviksi Helsinki-Vantaan lentoaseman liepeillä sijaitsevaan Holiday Inn -hotelliin, sitä tarina ei kerro.

Sieltä kuitenkin löysin parivaljakon soittelemasta kitaroita ja äänittelemässä uusia biisiaiihoita tulevalle levylleen.
- Holiday Inn on kotonamme Jenkeissä luksushotelli, täällä tämä on ihan läävä. Miksei kukaan kertonut tätä meille, miehet purnasivat minulle ja edesmenneen Tuhma-lehden päätoimittajalle Patzy Pätärille, jonka kanssa istuskelimme kuuntelemassa jenkkirokkareiden verbaalista iloittelua.

Puolituntinen juttutuokiomme oli tulossa päätökseen kiertuemanagerin tullessa ilmoittamaan, että on viimeisten kysymysten aika. Patzy halusi tietää, että mikäli Brides of Destructionin musiikki olisi seksilelu, millainen seksilelu se olisi. Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä, joku dildo se olisi.

Minä päätän kysyä jotakin muuta.

Kysyn, mitkä ovat Nikkin mietteet Hanoi Rocksin Andy McCoyn ja Michael Monroen lauottua kitkeriä kommentteja Mötley Crüen nimettyä kokoelmansa mauttomasti Music to Crash Your Cars To vol. 1, palauttaen mieliin joulukuussa 1984 tapahtuneen onnettomuuden, jossa päihtynyt Mötikkä-solisti Vince Neil aiheutti Hanoin rumpalin Razzlen kuoleman.

Kaikki padot aukeavat.

Sanatulvalle ei näytä tulevan loppua, kun Sixx ja Guns kilpailevat siitä, kuka saa viimeisen sanan tässä verbaaliakrobaattisessa mittelössä. Manageri käy välillä ovella ihmettelemässä, mikä kysymys on saanut moisen reaktion aikaan. Hetken päästä hän poistuu päätään pudistellen.

Saan huikattua väliin, että Nikki ja kumppanit eivät ilmesesti ole vielä valmiita hautaamaan sotakirveitään Hanoin kanssa.
- Olen valmis hautaamaan sotakirveen - Andy McCoyn päähän, sivaltaa Sixx.

Voiko tuohon enää paljon muuta lisätä?

Niin osuva on sivallus, että Michael Monroe katsoo parhaaksi kommentoida aihetta vielä kolme vuotta myöhemmin amerikkalaisen Saviours of Rock-verkkolehden haastattelussa pyytämällä anteeksi Nikki Sixxiltä "välinpitämätöntä" lausuntoaan, sillä Monroe tietää Sixxin olevan todella mukava mies, mikäli hänet tuntee.
- Viime Suomen vierailullaan hän laukoi hauskan kommentin, mikä sai minut nauramaan. Hän totesi: "Olen valmis hautaamaan sotakirveen - Andy McCoyn päähän!" TUO osoittaa todellista huumorintajua!

11. elokuuta 2011 Yhdysvalloista kantautuu suru-uutinen: Warrant-yhtyeen suurimmat hitit säveltänyt Jani Lane on löytynyt kuolleena Comfort Inn -hotellista Kalifornian Woodland Hillsistä. Lanen viralliseksi kuolinsyyksi ilmoitetaan akuutti alkoholimyrkytys.

Vuonna 2012 Plastic Tearsin kokoonpano on Miqu December, Eco Xtasy, Marc Sonic, Andy Whitewine ja Alex Koff. Michael Monroen 50-vuotisjuhlissa Turun Ruisrockissa Makkosen kanssa esiintyy Jenni Vartiainen ja Paleface. Andy McCoy julkaisee uuden levyn Grease Helmet -yhtyeen kanssa, joka koostuu McCoyn lisäksi Amorphiksen ja Amoralin jäsenistä. Vince Neil riehuu parkkihallissa Las Vegasissa. Mötley Crüe julkaisee uuden singlen nimeltä Sex. Heinäkuussa 2012 Slashille paljastetaan oma tähti Hollywoodin kuuluisalla Walk of Fame -kävelykadulla.

Suomen Turussa 29. elokuuta 2012,

Nalle Österman