Metal Evolution osa 9 - Shock Rock

(VAROITUS: K18 - Ei heikkohermoisille)

Tervetuloa painajaiseeni. Vai onko tämä painajainen alkuunkaan? Tämä on vain elämää. Mikä shokki! Milloin minä herään? Vai heräänkö milloinkaan? Onko kuolema vain herätys seuraavaan elämään?
Missä minä oikein olen?
Nyt olen Kanadan Montrealissa. Katson lavalla meuhkaavaa rokkaria. Hän on Alice Cooper.
- Alice Cooper keksi shock rockin, toteaa Sam Dunn television kuvaruudulla Alice Cooperin bändin melskatessa taustalla.
Nyt tiedän missä olen. Minä olen painajaisessa. Minä katson Sam Dunnin hevidokumenttia Metal Evolution. Nyt ollaan jo yhdeksännessä jaksossa. Se kertoo shock rockista, eli kauheaakin kammottavammasta raskaan rockin alalajista, missä katsoja on tarkoitus säikäyttää hengiltä.
- Welcome to my nightmare, rääkyy Alice Cooper.
Ehkä samaa funktiota täyttää tämä seuraava teksti.
Myönnän, kyllä minäkin menin siihen aikanaan.
Kun asuin pienenä poikana Itä-Helsingissä Kontulassa, opin jossakin vaiheessa teinipoikana tuntemaan vastakkaisessa talossa asuvan pojan nimeltä Timo Nyberg.
Nybergin huone oli täynnä c-kasetteja, mitkä sisälsivät metallia laidasta laitaan.
Eräänä päivänä silmäni iskeytyivät keltaiseen Basfin 90 minuuttiseen kasettiin, jonka a-puoli sisälsi Ozzy Osbournen esikois-lp:n Blizzard of Ozz.
Katselin kasettia pitkään, mutta en uskaltanut koskea siihen.
Kasetti pelotti.
Syy siihen oli kasetin b-puolelta löytynyt äänite, joka viesti saatanallista kauhua.
B-puolen oli vallannut brittiläisen Venom-yhtyeen kakkosalbumi Black Metal.
Eikä tässä vielä kaikki.
Kasetin kyljen VENOM - BLACK METAL -teksti oli kirjattu valkoisilla kohokirjaimilla mustalle pohjalle Dymo-tarratulostimella.
Mikä shokki!

Venom - Black Metal (1982)

Tässä on pakko olla koira haudattuna. Yksikään muu Nybergin kasetin kylki ei ole varustettu mustalla Dymo-teipillä.
Tästä kauhusta huolimatta lainaan kasetin kotiini, olenhan kova Black Sabbath-diggari ja Ozzyhan on sen entinen solisti.
Kotimatkalla kasetti polttelee sormenpäitäni. Veikkaan sen johtuvan tuosta mustasta Dymo-teipistä.
Pitkään kuuntelen vain kasetin a-puolta. Kun se on päättynyt, kelaan kasetin alkuun. Suosikki-lehdestä olen saanut lukea, että Venom juo kuolleiden pappien oksennusta. Suomalainen saarnaaja Leo Meller on myös julistanut Venomin hevimusiikin suurimmaksi pahuuden ruumiillistumaksi.
Tämä on pahaa.
Kun äitini ja isäni tulevat hakemaan 12-vuotiaan Nalle Östermanin kotiin ensimmäiseltä jäähallikonsertiltaan AC/DC:n Fly On The Wall -kiertueella 1986, ovat kiihkouskovaiset hihhulit linnoittautuneet Helsingin Jäähallin ovien eteen jakamaan lentolehtisiä ja saarnaamaan saatanallisen hevimusiikin turmiollisesta vaikutuksesta.
- Miten te olette voineet päästää jälkikasvunne tuohon helvetilliseen tilaisuuteen, syyllistävät kiihkouskovaiset tenttaavat vanhemmiltani samalla kun sisällä soivat helvetin kellot, Hells Bells.
Kiitos noiden kiihkouskovaisten saan vielä kärsiä helvetissä lukemattomat kerrat vanhempieni julistaessa musiikkimakuni saatanalliseksi ja minut paholaisen lapseksi.
Mikä shokki!
Siitä tosin en silloin vielä tiedä mitään, kun katselen Dymo-teipillä vuorattua keltaista Basfin kasettia.
Mietin pitkään, miksi juuri tämä kasetti on varustettu mustalla Dymo-teipillä. Miksi eivät Nybergin muut kasetit. Tässä on pakko olla jotain erityistä. Jotain elämää suurempaa.
Uskaltaisikohan sitä?
Ei taida.
Kelaan jälleen kasetin a-puolen alkuun ja annan Ozzy Osbournen sulosointujen täyttää huoneen.
Mikä helvetin nynny minä oikein olen?
Ei kai nyt yksi kasetti pahaa tee?
Yksi vaivainen äänilevy.
Katselen keltaisen Basf-kasetin kylkeä.
Kyllä, siinä lukee edelleen mustalle Dymo-teipille kirjattuna valkoisin kohokirjaimin VENOM  - BLACK METAL.
No perkele.
Käännän b-puolen ja kuuntelen nauhan kohinaa. Piakkoin sirisevän sirkkelin ääni täyttää huoneen. Mitäs tämä nyt sitten oikein on?
"BLACK METAL, BLACK METAL, BLACK METAL, BLACK METAL, BLACK METAL. Lay down your soul to the gods rock 'n' roll!"
Myy sielusi rock'n rollin jumalille?
No totta helvetissä myyn!
Halleluja!
Olen löytänyt Jumalani, olen löytänyt elämäni, olen löytänyt Venomin!
Tämä on röyhkeää, rietasta ja härskiä rienausta, mutta niin hauskaa tavalla, jonka vain brittiläiset mustan huumorin mestarit parhaimmillaan osaavat.
Tämän jälkeen Ozzy Osbournen Blizzard of Ozz kuulostaa perin vaisulta.
Mikä shokki!
Myöhemmin Timo Nybergistä tulee itseoikeutetusti vuonna 1993 perustamani Gandalf-yhtyeen kitaristi.
Dunn kiikuttaa kuvaruutuun Donny Vomit -nimisen klovnin New Yorkin Coney Islandin Circus Sideshowsta kertomaan, kuinka sirkuksella on pitkät perinteet ihmisten järkyttämisessä, hänen mukaansa sideshow-sirkuksen paras aikakausi oli 1840-luvulla.
Palataan sirkukseen tuonnempana.
Kun heinäkuussa 1995 lennän Belgiaan suomalaisen shock rockin kruunaamattoman kuninkaan, Impaled Nazarenen laulusolistin Mika Luttisen vieraaksi, on matkan suurin ja ainoa syy Venom, jonka on tarkoitus esiintyä Via Rock -festivaalilla lauantaina 15. heinäkuuta.
Vaan kun pääsemme Luttisen ja hänen kauniin diplomaattivaimonsa kanssa festivaalialueelle, saamme musertavan tiedon: Venom on perunut keikkansa edellisyönä lavan suuruuteen - tai tarkemmin sanottuna - pienuuteen vedoten.
Mikä shokki!

Suomalaisen shock rockin kuningas Mika Luttinen esiintyi Impaled Nazarenen kanssa Paltamossa munasiltaan panosvöissä ja maskit naamassa sekä mustat sukkahousut jaloissa ja päässä 14. marraskuuta 1992.

Festivaalin pääesiintyjänä toimii siksi tanskalaisen kauhumetallistin King Diamondin johtama Mercyful Fate, joka on kokoontunut jälleen yhteen 1992. Jollakin ihmeen tavalla keplottelen itseni myöhemmin iltapäivällä haastattelemaan King Diamondia hänen pukuhuoneeseen.
Mercyful Fatessa aloittanut tanskalainen hevikunkku lähti soolouralle 1984, jonka puitteissa mies teki ensivisiitin Helsinkiin 29. tammikuuta 1990. Tuolloin Sinisen Hevosen laulaja J.C. Adonis kertoi huomanneensa keikalla, kuinka tuntematon diggari masturboi pitkän nahkatakkinsa alla King Diamondin keikan kliimaksin aikana.
Mikä shokki!
Belgiassa saan todistaa ihmeellisen metamorfoosin, kun haastattelua antaessaan samalla itseään maskeeraava Kim Bendix Pedersen muuntautuu silmieni edessä kauhistuttavaksi King Diamondiksi.
Panen merkille meikkauspöydällä sijaitsevan punaisen Prince-merkkisen savukeaskin.
- Wau, sinäkin poltat punaista Princeä, se on minunkin suosikkimerkkini, totean.
- Kyllä, se tekee hyvää minun kurkulle. Mitkään muut savukkeet eivät onnistu siinä, King Diamond toteaa.
Haastattelun jälkeen keksin loistavan tupakkamainoksen. Jos ruotsalainen Prince haluaisi markkinoida itseään vaikkapa saksalaisissa metallilehdissä, voisi se käyttää seuraavaa iskulausetta: PRINCE - A CIGARETTE FOR THE KINGS.
Jokunen vuosi myöhemmin postitan helsinkiläisen The Pedersens -yhtyeen tribuuttikeikan King Diamondille. Mitään palautetta häneltä en koskaan siitä saa. Tietääköhän King Diamond edelleenkään, kuka tuolla videolla oikein lauloi maskit naamassa.
Sellainen kaveri kuin Ville Valo.
Belgiassa on oikein mukavaa. Saa juoda hyviä belgialaisia munkkioluita, kirsikkaoluita ja muita oluita sekä syödä ranskanperunoita majoneesilla ja ketsupilla. Erään mukavan illanvieton aikana kerron Luttisen diplomaattivaimolle kiinnostuksestani amfetamiiniin. Sitä kuulemma kannattaisi käyttää suonensisäisesti.
Mikä shokki!
- Euroopan unioni ei tule kestämään kuin maksimissaan 25 vuotta, se tulee hajoamaan omaan mahdottomuuteensa, Luttisen diplomaattivaimo huokaa.
Tästä ennustuksesta on nyt aikaa 17 vuotta - ja kaikesta viime aikojen uutisoinnista päätellen tämä ennustus näyttää myös käyvän toteen.
Sattumaako?

King Diamond ja Mercyful Fate esiintyivät Via Rock-festivaalilla Belgiassa 15. heinäkuuta 1995. Tässä kuitenkin Yhdysvalloissa samana vuonna.

Venomin peruutus harmittaa vietävästi, mutta onneksi Luttisella on lääke.
- Mennään sirkukseen, hän heittää.
Ei helvetissä. Kuvittelen mielessäni puisevat hetket pikkupoikana jossakin Sirkus Finlandiassa ja Tivoli Sariolassa. Ei kyllä kuulosta kovin lupaavalta.
- No ei mihinkään tuollaiseen sirkukseen. Näet sitten.
Siinä sitten körötellään Luttisen diplomaattivaimon pramealla urheiluautolla Brysselistä 50 kilometrin päähän Gentiin, missä vietetään viikon kestäviä "kyläjuhlia". Vaan millaisia kyläjuhlia vietetään Belgian toiseksi suurimmassa kunnassa, missä asuu yli 240 000 asukasta?
- Tuonne, Luttinen ohjaa.
Olemme isohkossa pubissa tai klubissa. Tilaamme huurteiset ja linnoittaudumme lavan reunaan. Hetken päästä alkaa show. Ja millainen show se onkaan! Perun puheeni sirkusten puisevuudesta saman tien. Friikkejä, sekopäisiä temppuja, härskiä sikailua, tissejä ja erilaisia nesteitä ovat vain osa Jim Rose Sideshow Circuksen repertuaarista.
Välillä show'n kapellimestari Jim Rose tarvitsee avustajia temppuihinsa. Hän äkkää minut lavan reunalta.
- Hey you, come up here to help me out - tule jeesaamaan minua tässä. What's your name - mikä on nimesi?
- Nalle.
- Say what? Again please.
- Nalle.
- Ok, Nolan, welcome on stage. Ok, everyone, here's Nolan to help me out with this!
Käsiini työnnetään rautaketjut ja pyydetään kiristämään ketjuja sirkustaiteilijan ympärille. Teen työtä käskettyä. Ilmeisen hyvin, sillä selviän hengissä tästä uuvuttavasta toimenpiteestä.
- Ok, folks, give a big hand for Nolan!
Ki-tois!
Myöhemmin ostan t-paidan muistona siitä, kun sirkus saapui elämääni.
Lentäessäni takaisin Brysselistä Helsinkiin istuu vuoden 1993 Miss Suomi Tarja Smura viereisellä penkkirivillä.
Silmäni lepäävät Miss Suomessa.
Hänellä on vain käsimatkatavaroita ja tennismaila kun hän kiirehtii pois Helsinki-Vantaan lentokentältä.

Tältä näytti Jim Rosen Sideshow Circus Lollapalooza-festareilla Yhdysvalloissa vuonna 1992.

Metal Evolutionin yhdeksännessä jaksossa Rob Zombie toteaa, että ihmiset haluavat jännitystä. Screaming Jay Hawkins nimetään linkiksi rockin ja kauhun välillä samalla, kun mystinen musta mies väittää kuvaruudussa laittaneen loitsun yllemme.
Melkoisen loitsun yllemme laittoi ainakin seuraavaksi ruutuun ilmestyvä möhkäle, tarkemmin sanottuna Gwarin laulaja Oderus Urungus.
Tämä loitsu tapahtui Ruotsin Fagerstan Bergslagsrockenissa 1. kesäkuuta 1991, minne minä ja muutamat muut seikkailijat muun muassa Amorphis- ja Satanic Evil-yhtyeistä olimme lähteneet pyhiinvaellusretkelle ihmettelemään monipuolisen festarin hämmästyttävää tarjontaa.
Eihän tällaista kattausta nähty näihin aikoihin Suomessa - eikä itse asiassa ole nähty edelleenkään. Saman päivän aikana kun lavalle nousisivat Gwar, The Exploited, Carcass, Massacra, Cro-Mags, Biohazard ja Benediction.
Kun Gwar aloittaa settinsä, hakeutuvat eräät matkaseurueemme jäsenet lavan edustalle seuraamaan tapahtumia mahdollisimman läheltä. Minä puolestani hakeudun mahdollisimman kauas.
Jälkimmäinen veto osoittautuu viisaaksi ratkaisuksi.
Keikan jälkeen on vuorossa majapaikan etsintä. Se osoittautuu visaiseksi tehtäväksi. Kaikkien kerrostalojen rappujen ovet kun vaikuttavat olevan lukossa.
Paitsi yksi.
Siellä ovat kaikki.
Meille kerrotaan, ettei viidenteen välikerrokseen kannata mennä, sillä sinne ovat linnoittautuneet ruotsalaiset uusnatsit.
Mikä shokki!
Hyvä on. Hakeudumme kolmanteen välikerrokseen, joka näyttää olevan tyhjillään. Siellä otamme pikku tirsat, kunnes matka jatkuu taas, takaisin Tukholmaan.
Tukholmassa meitä odottaa järkyttävä näky: erään seurueen jäsenet, jotka ovat seuranneet Gwarin keikkaa eturivissä, ovat yltä päältä veressä.
Kovin kohtalo on Makkiksella, jolta evätään pääsy Helsinkiin vievään verenpunaiseen laivaan hänen siivottomuutensa vuoksi.
Ei auta, että Makkis yrittää selittää laivan henkilökunnalle, että kyseessä on vain teatteriverta.
Makkis joutuu palaamaan Helsinkiin Turun lautalla.
Melkoinen loitsu.

Tällainen meno oli Gwarin keikalla Fagerstan Bergslagsrockenissa vuonna 1991.

Ruotsista kelpaakin jo sitten lähteä Lontooseen sikailemaan. Siellä on jo 1960-luvun brittiläinen kauhukuningas Arthur Brown laittamassa tulen palamaan.
- Joskus aikoja sitten menin erääseen kievariin, missä Arthur Brown oli esiintymässä. Paikalla oli ehkä 20-30 kuulijaa. Keikan jälkeen minun oli pakko käydä hänen luonaan esittäytymässä. "En usko, että tiedät kuka olen, mutta minun on pakko kertoa, että pöllin ainakin 50 prosenttia laulujutuistani sinulta!", Iron Maidenin laulusolisti Bruce Dickinson virnistää.
Lontoosta kelpaakin liitää Yhdysvaltoihin 1960-luvun lopun tunnelmiin, missä Alice Cooper järkyttää konservatiivisia jenkkejä räävittömällä lavashow'llaan.
- Kaikki olivat rocksankareita. Minä ajattelin, että missä ovat rocklurjukset? Joten loin Alice Cooperin, äärimmäisen rocklurjuksen, Cooper selittää.
Lisää vettä myllyyn lyödään syyskuussa 1969 Cooperin esiintyessä Toronto Rock and Roll Revival -tapahtumassa. Silminnäkijöiden mukaan Cooper tappaa siellä kanan!
- Seuraavana päivänä Frank Zappa soittaa minulle. "Tapoitko sinä sen kanan?" Totesin, että en, johon Frank. "Okei, mutta älä vaan kerro kenellekään", Alice muistelee.
- Huono julkisuus on parasta julkisuutta, toteaa Rob Zombie.
1970-luvun lopulla Alicen ja Kissin kaltaisista kauhukakaroista on tullut jo koko kansan lemmikkejä Yhdysvalloissa.
Ei auta kuin tuoda vanha vihtahousu kylään.
Saatana.
Mikä shokki!

Noin 90 000 metallipäätä oli saapunut seuraamaan Venomin alkuperäiskokoonpanon paluuta Hollannin Dynamo Open Airiin 25. toukokuuta 1996.

Kun Cradle Of Filthin laulusolisti Dani Filth ilmestyy kuvaruutuun, saa se minut muistelemaan elämäni parasta festivaaliretkeä Joensuun Ilosaarirockiin 12-13. heinäkuuta 1997.
Olen napannut mukaani 63 Gandalf-yhtyeen demokasettia, joita kaupittelen festivaalialueella ja sen ulkopuolella hyvällä menestyksellä 20 markalla kappale.
Se tekee 1260 mummon markkaa, jollla pitää hauskaa.
Kasetit tekevät hyvin kauppaansa. Meillä on kova kisa käynnissä kauhumetallyhtyeen Gloomy Grimin nokkamiehen Agathonin kanssa ostajista. Minä johdan.
Kasetit nousevat hyvin päähän.
Niin hyvin, että kun saan idean tervehtiä Cradle Of Filthia backstagella, en anna eräänkään tunnetun helsinkiläisen kulttuurivaikuttajan estellä menoani, kun hän tiedustelee saako backstagepassillani liikkua näillä main.
- Mene sinä vain manageroimaan sitä The Rasmusta, tuhahdan tätä nykyä Helsingin Kaapelitehdasta luotsaavalle Stuba Nikulalle.
Cradle Of Filthin takahuoneena toimivassa vaunussa on oikein mukavaa. Jossain vaiheessa yhtyeen basisti tarjoaa minulle kakkua. Maistan palasen. Kehotan basistia syömään oikein kunnon palasen. Huuhtelemme kakut viskillä ja oluella. En huomaa mainittavampaa vaikutusta.
Tämän jälkeen Cradle Of Filth nousee lavalle.
Minä poistun seikkailemaan Karjalantalon äärimetallikemuihin. Siellä kasetit nousevat entistä lujempaa nuppiin.
Jossain vaiheessa tuntematon nuori nainen tulee luokseni.
- Sun pitää tulla tuonne, minun poikaystävälläni on sinulle asiaa.
Käy ilmi, että nuori nainen on Enochian Crescent -yhtyeen laulajan parempi puolisko. Minulla ei ole hänelle mitään asiaa. Tulkoot tänne, jos on jotain asiaa. Hetken päästä parivaljakko saapuu.
- Minun mieheni ei ole mikään jauholakki!
Tällä hän viittaa siihen, kun tein taannoin norjalaisesta Emperor-yhtyeestä haastattelun Rumbaan, missä kutsuin Emperoria Tavastialla 24. toukokuuta 1997 lämmitellyttä Enochian Crescentin solistia jauholakiksi, koska oli viillellyt itseään lavalla turhan syvälle.
Niin syvälle, että paikalle hälytetään ambulanssi ja keikka keskeytetään.
Loppujen lopuksi parivaljakko osoittautuu varsin sydämelliseksi ja mukavaksi.
Mikä shokki!

Enochian Crescent vuosimallia 2010 näytti tältä Tampereen Klubilla 22. toukokuuta 2010.

Sunnuntai-aamuna 13. heinäkuuta 1997 herään eräästä teltasta. Minulle kerrotaan, että olen ollut nukahtamaisillani nuotioon. En tiedä moisesta mitään.
- Antakaa minulle huikka, huidon.
Saan pullon.
Tästä se lähtee.
Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta.
Tää se vasta on elämää!
Yhdellä demokasetilla saan yhden siiderin. Aurinkoisena päivänä viileä juoma solahtaa kivasti kurkusta alas.
Jaahas, on aika rientää The Wildhearts -yhtyeen lehdistötilaisuuteen.
Siellä sekavan oloiset britit antavat lausuntoja vielä sekavimmille suomalaisille journalisteille. Jossakin vaiheessa yhtye kehottaa esittämään lisää kysymyksiä.
Avaan sanaisen arkkuni.
- Do you like Venom, kysyn.
- Ok, this press conference is over, manageri päättää.
Lehdistötilaisuuden jälkeen päädyn rupattelemaan yhtyeen basisti Danny McCormackin kanssa epävirallisemmissa merkeissä.
- Tässä sormuksessa voin aina salakuljettaa puoli grammaa pulveria maahan kuin maahan, basisti kertoo ylpeänä.
Huhhuh! Pakko ottaa äkkiä viilentävä kasettisiideri, että saa ajatukset taas kasaan.
Jossakin vaiheessa törmään festivaalialueella Marilyn Mansonin näköiseen goottipimuun. Puhun hänelle härskejä ja ehdotan, että yhtyisimme toisiimme läheisessä bajamajassa.
Iloiseksi yllätyksekseni hän suostuu!
Mikä shokki!
Ehdotan hänelle bajamajaa siksi, että olen edellisen Rumba-lehden numerosta lukenut Nisse M -palstalta, kuinka tuntematon pariskunta oli hakeutunut hekuman huipulle Provinssirockissa niin voimallisesti, että onneton bajamaja oli kellahtanut kumoon!
Pakkohan tuota on päästä kokeilemaan!
Bajamaja ei kuitenkaan osoittaudu kovinkaan käteväksi paikaksi harjoittaa haureutta. Päätämme siirtyä rauhallisemmalle teltta-alueelle pois ihmisten silmistä viettämään lämpimän rakkauden hetken.
Näin joku tuntematon telttailija saa kotiinviemisiksi teltan lisäksi Nalle Östermanin ja Marilyn Mansonin näköisen goottipimun kuivuneet eritteet.

The Wildheartsin klassisin kokoonpano kokoontui yhteen vuonna 2005, mistä dokumenttina tämä livetallenne.

Jaahas, vaan nyt on jo aika rynnätä katsomaan The Wildheartsin teutarointia telttalavalla!
Energisesti käynnistyvä konsertti saa yllättävän käänteen jo parin biisin jälkeen, kun basisti hermostuu järjestysmiesten kovakouraiseen kohteluun lavalta hyppiviä faneja kohtaan.
Danny laskee basson hihnan kaulaltaan ja tarttuu kaksin käsin basson kaulaan, jahdaten järkkäreitä basso tanassa. Hetkessä Wildhearts on saanut aikaiseksi mellakan!
Aikansa mellastettuaan Wildhearts hakeutuu lavan taa neuvottelemaan järjestäjien kanssa.
Hetken päästä yhtyeen laulaja-kitaristi Ginger Wildheart kehottaa yleisöä rauhoittumaan, sillä hänellä on iloisia uutisia.
Kaikki halukkaat saavat nousta yhtyeen kanssa lavalle bailaamaan!
Hetkessä lavalla on kymmenittäin innokkaita rokkidiggareita - ja Nalle Österman.
Tässä vaiheessa järjestäjät katsovat parhaaksi vetää linjat kiinni.
Katson hölmistyneenä ympärille. Miten täältä pääsee oikein pois?
No tietysti daivaamalla!
Kas, sielläpä onkin jo mukavan näköinen kolmikko viittilöimässä kuin kertoakseen, että täällä on vastaanottavaisia käsiä.
No, täältä tullaan!
Kas, yhtäkkiä nuo ystävällismieliset kasvot rientävät pois alta.
Au.
Äsken olin vekkulissa kekkulissa, nyt tuntuu että olisin vesiselvä.
Haron päätäni.
Käteni on yltä päältä veressä.
Mikä shokki!
Menen Punaisen ristin ensiaputeltalle.
- Tuota, me ollaan kahden vaiheilla, että päästetäänkö me sut lähtemään tai viedäänkö sut sairaalaan, hoitohenkilökunta kertoo.
Ei tänne olla sairaalaan tultu, tänne ollaan tultu BAILAAMAAN!
- Jaha. No lähde sitten.
Jihuu. Katselen aikani Therapyä ja litkin kasettisiidereitä. Sitten onkin jo aika lähteä rockklubi Kerubiin, missä ovat jatkoklubit. Nappaamani kyyti saa lähteä ilman Nalle Östermania, minä lähden rokkaamaan Babylon Whoresin tahtiin.
Kerubissa myydään myös Code-nimistä limuviinaa. Pienissä 0,25 litran pulloissa on sellainen metka yksityiskohta, että sellaisen saa ujutettua kivasti sormien väliin.
Ostan siis kahdeksan Codea kerralla ja litkin niitä kuin pikkuvauva äidin tissiä.
Tarjoan yhden Coden Wildheartsin Gingerille, joka istuu nurkkapöydässä.
- Hyi helvetti, mitä helvetin litkua sinä oikein juot? Sinulla on huono maku, Ginger päivittelee.
Onkohan Code saanut nimensä Neljä Ruusua-yhtyeen kitaristilta Kode Koistiselta, mietin.

Mystinen Babylon Whores uhkui pahuutta 1990-luvulla. Myöhemmin sen kitaristista Ewosta tuli Nightwishin manageri ja rumpalista menestyvä ravintoloitsija. Erittäin mystistä.

Aamulla herään käsittämättömiin kipuihin. Joka paikkaan koskee ja sattuu. Tällaista kipua en ole kuuna päivänä kokenut tätä ennen - enkä sen jälkeen.
Istun Babylon Whoresin ahtaassa VW Kleinbussissa 90 asteen penkillä sikiöasennossa ja haukon henkeä. Vierelläni istuva amerikkalaisen Descent-lehden toimittaja katsoo minua ja nauraa paskaisia.
Tämäkin vielä.
Hän nauttii selvästikin kärsimyksistäni. Niin paljon, että vastusteluistani huolimatta päättää räpsästä kuvan.
Ki-tois!
Tältäkö Jeesuksestakin tuntui?
- Me korjattiin sut talteen kun jäbä näytti olevan niin heikossa hapessa, Babylon Whoresin solisti Ike Vil selittää etupenkiltä.
Se oli kiltisti tehty.
Ikuisuuden kestäneen ajomatkan jälkeen saavumme vihdoin Helsinkiin.
Eikä tässä vielä kaikki.
Metallisen verkkomedian Imperiumin keskustelufoorumilta saan lukea, kuinka Cradle Of Filthin keikka on ollut pettymys. Hmm, mistäköhän se johtuu.
No, turha murehtia tuollaisia, pakko lähteä Tavastialle tiedustelemaan keikkaa.
Kun saavun Tavastian toimistolle Urho Kekkosen kadulle, kuulen klubin pääpomon Juhani Merimaan olevan puhelimessa. Kuka on langan toisessa päässä, sitä tämä tarina ei kerro.
- Ja siellä se Österman nussi jotain pimua bajamajassa, Merimaa hörähtää.
Mikä shokki!
Myöhemmin saan Descent-lehden käsiini. Siellä lepää Stephen O'Malleyn Babylon Whoresin kleinbussissa ottama valokuva Nalle Östermanista - Mayhemin Deadin ja Black Sabbathin Tony Iommin ja Ozzy Osbournen välissä.
Hymyilen.
Olen päässyt legendojen joukkoon.
Vuotta myöhemmin Stephen O'Malley perustaa Sunn O)))-nimisen kulttiyhtyeen.

Myös Amorphis esiintyi Ilosaarirockissa vuonna 1997 solistinaan Pasi Koskinen, josta olisi myöhemmin tuleva mustanpuhuvan Ajattaran heimopäällikkö Ruoja.

Sam Dunn kertoo, kuinka Venom oli hänelle pikkupoikana maailman pelottavin bändi.
Kyllä, niin se oli minullekin.
Vaan kesällä 1997 minun kaltaiselle fanipojalle koittaa mahdollisuus nähdä Venom vihdoin ja viimein elävänä, kun saan toimeksiannon Suomi Finland Perkele -lehdeltä lähteä katsomaan ja jututtamaan alkuperäiskokoonpanolla uuden levyn Cast In Stonen julkaissutta metallilegendaa Lontooseen!
Onko tämä taivas?
Jumala on kuullut rukoukseni!
Halleluja!
Joten eräänä kesäisenä päivänä 1997 minä ja lehden valokuvaaja Jocke O.J. Brava sulloudumme Lontooseen vievään lentokoneeseen, missä meitä on odottamassa limousiinikyyti, joka vie meidät Englannin maaseudulle "Venom-linnaan", missä yhtye vastaanottaa median ja esiintyy kansainvälisten metallijournalistien kermalle.
Ja minulle.
Ostan pullollisen salmiakkikossua lentokentän taxfree-myymälästä, jotta matka sujuisi rattoisammin. Ja niinhän se sujuukin. Kun olemme Lontoossa kolme tuntia myöhemmin, on pullo tyhjä.
Mikäs sen mukavampaa.
Pahat merkit alkavat olla ilmassa, kun Venom-linna on vaihtunut hämäräksi klubiksi keskelle syntistä Sohoa. Illan juhlavasta teemasta on merkkinä ilmeisesti styroksista hätäpäissään klubin sisäänkäynnin katolle ripustettu Venom Club -kyltti.
Ei järin arvokasta.
Tosin saakoon Venom anteeksi sen verran, sillä yhtyeen legendaarisimman kokoonpanon paluulevy julkaistaan saksalaisella levy-yhtiöllä.
Sisällä pahat enteet käyvät toteen.
Saan kuulla, että laulaja-basisti Cronos, kitaristi Mantas ja rumpali Abaddon ovat riitaantuneet Newcastlen rautatieasemalla sillä seurauksella, että Mantas sekä Cronos ovat palanneet kotiin ja jättäneet rumpalin hoitamaan kaikki edustustehtävät.
Sillä seurauksella, että tärkeä keikka on peruttu ja Abaddon saa hoitaa kaikki haastattelut. Ruhtinaalliset haastattelutunnit kutistuvat täten 20 minuuttiin.
Mutta millaisen haastattelun minä saankaan! Loistavan, upean, viihdyttävän, hauskan ja tärkeitä pieniä trivia-pätkiä sieltä täältä, jotka ovat kultahippuja minun kaltaiselle Venom-diggarille.
En muista niitä ainakaan muualta lukeneeni.
Venomin peruuntuneen esiintymisen pettymystä lievittääkseen tarjoilu sentään pelaa.
Mutta hetkinen, kukas tuolla on?
Sehän on Anatheman alkuperäinen laulusolisti ja nykyään The Blood Divine -yhtyettä luotsaava Darren White, jota olen pari viikkoa aikaisemmin haastatellut Suomi Finland Perkeleeseen.
- Perkele, mitäpä kuuluu, esittäydyn.
Juttu sujuu yhtä rattoisasti kuin puhelimessakin, ellei jopa rattoisamminkin. Niin rattoisasti, että hetken päästä Darren White houkuttelee minut juomakisaan juomaan Tequila Slammereita hänen kanssaan.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan Tequila Slammer valmistuu siten, että kaadetaan tequilaa lasiin pohjalle ja sen päälle soodavettä. Tämän jälkeen lasi lyödään pöydälle, jotta kuplat nousevat ylös.
Niitä me sitten Darren Whiten kanssa kumoamme.
Ja kumoamme.
Ja kumoamme.
Ja kumoamme.
Ja kumoamme.
Ja kumoamme.
Yhtäkkiä huomaan seisovani sateisessa Lontoossa keskellä katua jollakin sillalla. Missä vitussa minä oikein olen? Huhhuh, onneksi Jocke O.J. Brava seisoo vieressä. Kaikki kamatkin ovat mukana. Asiaa!
Yritämme huitoa taksia - huonolla menestyksellä. Hetken päästä valkoinen minicab kuitenkin kaartaa luoksemme, kuljettajanaan intialaista alkuperää oleva mies.
Huhhuh, ei tuolla sateessa olisi jaksanutkaan olla pidempään. Viihdytän itseäni kuuntelemalla Abaddonin haastattelua. Mukavaa.
Aamulla kun herään Columbia-hotellin prameasta vuoteesta, tunnen jonkin olevan vialla.
Vaan minkä.
Kasettinauhuri.
Abaddonin haastattelu.
Missä se on?
Se ei ole täällä.
Se on näköjään intialaisen taksikuskin minicabiin kahdeksan miljoonan asukkaan kaupungissa.
Eikä luonnollisesti ole mitään taksikuittiakaan.
Mikä shokki!
Nyt voin vain muistella näitä tapahtumia kun Abaddon kertaa Venomin uraa Dunnille:
- Emme olleet muusikoita, olimme viihdyttäjiä, toteaa Abaddon.

Stonen laulaja-basisti Janne Joutsenniemi, Himin rumpali Gas Lipstick ja Nalle Österman kokoontuivat 1990-luvun puolivälissä Sons Of Satan-nimellä tallentamaan Venomin Countess Bathory-klassikon Yleisradion Keisarinpeukalo-ohjelmaan. Ohjelman toinen juontaja, vuoden 1993 Miss Suomi Tarja Smura oli kauhuissaan: "Tämä on kamalaa musiikkia, se kuulostaa siltä kuin se tulisi maan alta!"

Venomin uran hiivuttua ovat tykimmät black metal -bändit astuneet kuvioihin. Niiden nimissä tehdään surmatöitä ja poltetaan kirkkoja. Tämä kulma jää Sam Dunnilta kokonaan käsittelemättä.
Ehkä parempi niin.
Emmehän me halua oikeasti järkyttää ihmisiä.
Sen sijaan hän siirtyy 1990-luvulle Jenkkeihin, missä Marilyn Manson järkyttää kansaa provosoivilla videoillaan ja riettaalla imagollaan.
18. toukokuuta 1997 minulla on Hollannin Dynamo Open Airissa mahdollisuus nähdä ja kokea Marilyn Manson elämäni ensimmäisen - ja viimeisen - kerran.
Yöllisen sadekuuron jäljiltä Dynamon maasto on melko mutainen. Kun illan pääesiintyjä Marilyn Manson nousee lopulta lavalle, alkaa yleisön välitön rienaus.
Yleisö palkitsee amerikkalaisen kauhurokkarin tuhansilla mutapaakuilla. Paskamyrsky on totta.
- You can't hit me, you can't touch me - te ette osu minuun, Manson solvaa tuhatpäistä yleisöä keikan puolivälissä.
Sekuntia myöhemmin se tapahtuu.
Splat.
Täysosuma!
Yksi mutapaakku lentää suoraan Marilyn Mansonin suuhun.
Syvälle kurkkuun.
Solisti on ihmeissään.
Hän sylkee ja kakoo hädissään seuraavat puoli minuuttia lavalle.
Sitten muuttuu ääni kellossa.
- We have only come here to have a good time and enjoy a rock'n roll show, let's just have a good time and no bullshit - me olemme tulleet tänne vain pitämään hauskaa, Manson änkyttää hädissään.
Paskamyrsky vain yltyy.
Sillä hetkellä näin Marilyn Mansonin läpi.
Paljon puhetta, vähän tekoja.
20. huhtikuuta 1999 se tapahtuu.
Se saa Dynamon paskamyrskyn tuntumaan äidin tissin lutkuttamiselta.
Tuona nimenomaisena päivänä Eric Harris and Dylan Klebold ilmestyvät opinahjoonsa Columbinen lukioon raskaasti aseistettuina. He ampuvat 12 oppilasta ja yhden opettajan, päättäen veriteot itsemurhiin.
Syylliseksi leimataan Marilyn Manson, jonka imagoa ampujien kerrotaan mukailleen.
- Hirvittävintä viihdettä tarjoaa media, toteaa Manson, kunnes vetäytyy julkisuudesta paskamyrskyn aiheuttamista traumoista johtuen.
- Nynnyilyn sijasta Mansonin olisi pitänyt lisätä vettä myllyyn tuon tapauksen jälkeen, toteaa Mansonin alkuperäinen kitaristi Daisy Berkowitz Dunnille.
Hän erosi bändistä jo ennen Dynamon paskamyrskyä, 1996.
Ehkä hänkin näki sen, minkä itse näin Dynamossa vuotta myöhemmin.
Rockin kauhukakara Marilyn Manson on oikeasti nynny.
Mikä shokki!

Näissä tunnelmissa Marilyn Manson esiintyi Saksan Rock Am Ringissä vuonna 2003.

2000-luvun shock rockista vastaavat Dunnin mukaan Slipknot ja Rammstein. Kun Slipknot nousee Helsingin Hartwall-Areenan lavalle 20. tammikuuta 2002, ei tarjolla ole pelkästään mielen ravintoa minulle.
Ehei, Suosikki-lehden legendaarinen päätoimittaja Jyrki "Jyräys" Hämäläinen on varannut nimissään Yhtyneiden Kuvalehtien (nyk. Otavamedia) aition Hjallis-halliin, minne meidät lehden tekijät on kutsuttu viettämään laatuaikaa yhdessä Slipknotin mielen ravinnon, ravintolan caesar-salaatin sekä nestemäisten virvokkeiden parissa.
Päädyn juttelemaan Jyräyksen kanssa suomalaisesta mustalaismusiikista, eli Hortto Kaalosta.
Tietysti.
- Juu, ne oli aika veijareita ne kundit, Jyräys muistaa.
Kun Slipknot aloittaa murjomisensa, tarvitaan kovemmat eväät. Jollakin verukkeella saan Jyräyksen avaamaan aition lukitun kaapin.
Veijarit pitävät yhtä.
Sisältä paljastuu pullokaupalla väkeviä arvoviinoja - viskejä, konjakkeja, votkaa ja rommia.
Mikä shokki!
Pullo toisensa jälkeen raksahtaa auki. En tiedä missä on brutaalimmat bakkanaalit tällä hetkellä, lavalla vai Yhtyneiden aitiossa.
Uppoudun väkevien viinojen ihmeelliseen maailmaan.
Yhtäkkiä huomaan olevani parkkihallissa.
Missä helvetissä minä olen?
Nyt tiedän.
Minä olen Half-Life-pelissä!
Miten minä olen tänne oikein joutunut?
Mikä shokki!
Seikkailen parkkihallissa ja juoksen karkuun örkkejä, jotka minua seuraavat.
Seuraavaksi olenkin jo jollakin helvetin ratapihalla.
Peli vaikeutuu.
Missä aseeni on?
Voihan vitalis, minulla ei ole asetta!
Mikä shokki!
Jollakin ihmeen kaupalla herään aamulla omasta sängystä.
Eilisillasta muistuttaa vain jomottava päänsärky.
- Tämä on varmasti vuoden pahin kankkunen, vaikka nyt on vasta tammikuu, Suosikin toimitussihteeri Marika Saastamoinen huokaa, kun soitan hänelle seuraavana päivänä.

Slipknot Disasterpieces-dvd tallennettiin London Arenassa 15. helmikuuta 2002. Se ei sisällä kuvamateriaalia Yhtyneiden Kuvalehtien aitiosta.
 

- Shock rock on typerä termi, tuhahtaa Rammsteinin laulusolisti Till Lindemann.
Nämä saksalaiset ovat hurjaa porukkaa. Sen sain kokea - jälleen kerran - Hollannin Dynamo Open Airissa - 30. toukokuuta 1998, jolloin todistin Rammsteinin elävänä ensimmäisen kerran, Sehnsucht-albuminsa julkaisun yhteydessä.
- Rammstein on ehkä kaikista kovin bändi, muistaa Himin rumpali Gas "Libari" Lipstick muistuttaa minua joka kerta, kun törmään häneen Helsingin yöelämässä.
Pakkohan se on todistaa omin silmin!
Haukon henkeä koko yhtyeen 75 minuuttisen keikan ajan.
Ei voi olla totta!
Mikä shokki!
Pommit paukkuvat, tulipatsaat liekehtivät ja siemenneste lentää.
Tai ainakin keinosperma.
Silti näkemäni AC/DC:n keikka vuonna 1986 on lastenleikkiä tämän rinnalla.
Nämä ovat aikuisten leikkejä.
- Rammstein on Laibachia lapsille, kun Laibach on puolestaan Rammsteinia aikuisille, on tosin slovenialaisen kulttiyhtyeen Laibachin solisti Milan Fras joskus todennut.
Moraalinvartijat ovat löytäneet uusia lempiyhtyeitä joita tuomita.
- Huono julkisuus on parasta julkisuutta, toteaa Lindemann Rob Zombien tavoin.
Sattumaako?
Kun Rammstein saapuu vihdoin Suomeen Mutter-levynsä puitteissa 25. marraskuuta 2001, ovat suomalaiset haltioissaan.
Tämä on mahtavinta koskaan, he julistavat Helsingin yöelämässä, kuten Rock Café Maestrossa.
Minä, joka näin yhtyeen Hollannissa, haukottelen.
Siellä ne olivat paaaljon parempia.
Tietysti.

Rammstein esiintyi Hollannin Dynamo Open Airissa 30. toukokuuta 1998.

Mutta mikä voi shokeerata enää tänä päivänä, kun kaikki on jo nähty, kysyy Dunn Lindemannilta.
- Julkinen itsemurha, vastaa Rammstein-solisti.
Sitä tavoitteli urallaan amerikkalainen shokkirokkari GG Allin (synt. Jesus Christ Allin), jota voi kutsua ehkä pahimmaksi antistaraksi, jota rockmaailma on päällään kantanut.
GG Allinista Dunn ei puhu halaistua sanaa.
Mielestäni pitäisi.
GG Allin syntyi 29. elokuuta 1956 ja kuoli 28. kesäkuuta 1993, 36-vuotiaana.
Allin uhosi kovasti tekevänsä itsemurhan lavalle, mutta koki perinteisen rock'n roll kuoleman menehtymällä heroiinin yliannostukseen.
Kun olin kirjoittamassa julkaisematonta elämäkertaa amerikkalaisesta metallilaulajattaresta Kimberly Gossista jokunen vuosi sitten, sain viettää hänen kanssaan kymmeniä unohtumattomia haastattelutunteja, jotka näkevät kenties päivänvalon vielä jonakin päivänä.
Los Angelesissa syntynyt ja Chicagossa kasvanut Goss oli aasialais-amerikkalainen hurjapää, jolla oli rohkeutta lähteä maailmalle luomaan uraa kansainvälisesti arvostetuissa metallibändeissä.
Ensin Norjaan 1996 Ancientin sekä Dimmu Borgirin riveihin ja sieltä Ruotsiin Therion-yhtyeeseen 1998. Ruotsissa Goss perustaa Sinergy-nimisen yhtyeen In Flamesin Jesper Strömbladin kanssa, mihin saa myöhemmin värvättyä Children Of Bodomin laulaja-kitaristin Alexi Laihon, josta tulee Gossin aviomies.
Näin Kimberly Goss päätyy Suomeen, missä minä päädyn hänen kotisohvalleen Töölööseen juttelemaan hänen elämästä.
- Katsos tätä, Goss hihkaisee ja poistuu.
Kun hän saapuu, on hänellä kädessään valokuva.
Valokuvassa hän makaa amerikkalaisen hotellin valtavassa kingsize-sängyssä yhdessä GG Allinin, hänen taustabändinsä Murder Junkiesin kitaristin William "Bill" Weberin kanssa sekä yhtyeen alastoman rumpalin Dino Sexin kanssa.
Kuvassa alastomalla rumpalilla Dinolla on siitin täydessä erektiossa.
Mikä shokki!
- Tätä kuvaa ei saa sitten laittaa siihen kirjaan, Goss räkättää.

Todd Phillipsin ohjaama GG Allin "Hated"-dokumentti (1994). Esikoisohjauksensa jälkeen Phillips tulisi ohjaamaan elokuvia kuten Road Trip, Starsky & Hutch sekä Kauhea kankkunen.

Kimberly Goss on mahtava nainen. Niin mahtava, että kun GG Allinin taustabändi Murder Junkies tulee Euroopan-kiertueellaan Suomeen ja Helsinkiin Käpylän pahamaineiseen punkluolaan Vuoritaloon 20. marraskuuta 2005, pyydän Gossia seuralaisekseni.
Hän jos kuka osaa tätä elettä arvostaa.
- Ai, en tiennytkään tästä, kiitos kun ilmoitit. Toki tulen, ilman muuta. Olen todella kiitollinen, että muistit minua, Goss kertoo puhelimen välityksellä.
Jaettu ilo on paras ilo.
Murder Junkiesin keikka on tribuutti GG Allinin musiikille, ei shokkirokin antisankarin lavatoiminnan toisintoa. Solistina toimiva J.B. Beverley ei käy yleisön kimppuun, ei esiinny alasti, ei pyöri omissa ulosteissaan, ei valu verta eikä harjoita sellaista toimintaa, mistä GG Allin pidätettiin elämänsä aikana yli 50 kertaa.
Vanhoista hyvistä ajoista muistuttaa yhtyeen rumpali Dino Sex, joka edelleen esiintyy alasti.
Keikan jälkeen GG:n ja Murder Junkiesin fanit haluavat työntää rumpukapuloita Dino Sexin peräaukkoon.
- Toki saatte, ilman muuta, Dino Sex hihkuu innoissaan.

Edesmenneen shokkirokkarin GG Allinin taustabändin Murder Junkiesin rumpali Dino Sex vastaanotti ilolla rumpukapuloita takapuoleensa myös Helsingin Käpylän Vuoritalossa 20. marraskuuta 2005. - Kuva: Nalle Österman

Keikan jälkeen hakeudumme Kimberlyn kanssa takahuoneeseen, jonka ovat kansoittaneet Murder Junkiesin jäsenten lisäksi kymmenet räkäpunkkarit.
- Remember me - muistatko minut, Kimberly Goss huikkaa Murder Junkiesin basistille, GG:n isoveljelle Merle Allinille.
- Ilman muuta, miten voisin unohtaa. Mitä sinä täällä teet?
Jälleennäkemisen riemu on käsinkosketeltavissa.
Kimberly kertoo elämäntarinansa lyhyen version.
- Wau, Merle Allin huokaa.
Merle Allin tutkii takahuoneen majoitustiloja. Hän ei todellakaan ole tyytyväinen näkemäänsä.
- Meidän on pakko päästävä vittuun täältä niin nopeasti kuin mahdollista, basisti manailee.
- Hei, tiedätkö sinä jotain kelvollisia majapaikkoja meille, Merle Allin tiedustelee minulta yllättäen.
Lupaan yrittää. Hankin jostakin käsiini puhelinluettelon, josta alan kaivaa hostellien numeroita. Lopulta eräästä tärppää.
- Kuusi henkeä, eiköhän se järjesty, majatalon emäntä lupaa.
Näin minä, Kimberly ja Murder Junkies sulloudumme yhtyeen pikkubussiin. Minä istahdan etupenkille pelkääjän paikalle ja annan koordinaatteja.
Lopulta saavumme määränpäähän, Hostel Erottajanpuistoon.
- Voitko auttaa minua täyttämään tämän, tällä välin jo vaatteet päälleen saanut rumpali Dino Sex tiedustelee minulta kainosti.
Totta kai, ilman muuta.
Voi raukkaa, artisti ei osaa kirjoittaa, mietin.
Mitäköhän hän mahtaisi kirjoittaa mikäli osaisi?
Nappaan hostellin majoituskortin ja tutkin sitä tarkemmin.
- Dino, saanko passisi, tarvitsen sieltä henkilötietojasi, tiedustelen rumpalilta.
- Tietysti - of course.
Avaan passin ja alan täyttää sen sisältämiä tietoja.
Nimi, Dino Sechs, syntymäaika 20.6.1953...
Herranjumala!
Murder Junkiesin rumpali on päivää myöten tasan 20 vuotta minua vanhempi!
Mikä shokki!

Päijät-Hämeessä 29. marraskuuta 2012,

Nalle Österman

Epilogi: Vuonna 2012 emme ole enää puheväleissä Mika Luttisen kanssa. Kimberly Goss on eronnut Alexi Laihosta ja muuttanut takaisin Yhdysvaltoihin, missä elättää itsensä nykyään musiikkiopettajana. Tarja Smura on lehtitietojen mukaan eronnut miehestään ja tuomittu pahoinpitelystä. Rob Zombie ja Marilyn Manson ovat riidelleet ankarasti yhteisellä kiertueellaan. King Diamond on toipunut sydänpysähdyksestä ja palannut keikkalavoille.

Ja Nalle Österman: hän pitää blogia Yleisradion verkkosivuille eikä ole vieläkään kokeillut amfetamiinia suonensisäisesti.