Metal Evolution osa 11 - Progressive Metal

Metal Evolutionin viimeinen jakso käynnistyy virtuoosimaisella soitannalla. Hampaitani alkaa vihloa.

Sam Dunn kertoo nyt tutkivansa metallin kokeellisinta ja kummallisinta alalajia.
Mielestäni progehevissä ei ole mitään kummallista. Jos yksinkertaiset laulut eivät taitu, voi aina luoda progea.
Ensin opettelet soittamaan, sitten kehityt ja opit lisää, jonka jälkeen alatkin jo olla valmis luomaan kappaleita, joissa ei ole päätä eikä häntää laittamalla kymmeniä erilaisia osia peräkkäin ja esittämään laulut kulmikkaasti sekä koukeroisesti.
Mitä kummallista tuossa nyt sitten on?
Sam Dunn kysyy, mitä progressiivinen metalli oikein on?
Yksinkertainen vastaus on tämä: soittotaitoisten muusikoiden luomia kelvottomia lauluja.
Ainakin jos minulta kysytään.

Dream Theaterin läpimurtolevy Images And Words (1992) on nimetty myös maailman huonoimmaksi progemetallilevyksi.

No, kyllähän tähän joukkoon mahtuu poikkeuksiakin - ainakin, jos ja kun katsoo Sam Dunnin rakentamaa progehevin sukupuuta, missä tämän genren alle on kerätty Rush, Porcupine Tree, Savatage, Tool, Dillinger Escape Plan, Queensryche, Opeth, Fates Warning, Voivod, Gojira, Dream Theater, Mastodon, Meshuggah ja Coheed And Cambria.
Savatage, Queensryche, Voivod, Fates Warning ja Meshuggah ovat kieltämätä ainakin joskus olleet kelpo yhtyeitä.
Sam Dunnin mukaan jotkut progehevin suurnimet kuten Mastodon ovat laajentaneet metallin sointia oudoilla rytmivaihteluilla ja tunnelmallisilla väliosilla. Kun tuon kirjoittaa tuohon päätteelle hiipii ajatus, että kenties jotkut muutkin ovat keksineet tuon hieman aikaisemmin kuin vuonna 2000 Atlantassa perustettu Mastodon.
Kun tuo sama Mastodon esiintyi Tanskan Roskilde-festivaaleilla kesällä 2011, pystyin katsomaan yhtyeen teutarointia puolen minuutin ajan, sen jälkeen oli pakko kiitää pois Mastodonin soittaessa sellaisella lavavolyymillä, mistä maailman kovaäänisimmäksi yhtyeeksi itsensä nimittänyt Manowarkin olisi ollut kateellinen.
- If it's too loud, you're too old - jos se on liian kovaäänistä, olet liian vanha, on Motörheadin laulaja-basisti Lemmy joskus viisaasti todennut.

Amerikkalaisen Atheistin kakkosalbumi Unquestionable Presence (1991) on harvinaisen laadukasta progressiivista death metallia.

Kyllä.
Olen liian vanha progeheville.
Enkä häpeä myöntää sitä.
Olenko koskaan ollut oikean ikäinen progelle? Tulenko koskaan olemaan?
- Suurimmat vaikuttajamme olivat Genesis, Yes ja King Crimson, kertoo Mastodonin rumpali Brann Dailor.
Hyhhyh!
Kaikki bändejä, joilla punkrock pyyhki lattiaa Isossa-Britanniassa 1970-luvun lopulla, koska bändit olivat kasvaneet liian isoiksi sekä itselleen että yleisölleen.
Kupla piti puhkaista.
Sen tekivät hakaneuloin ja irokeesein varustetut punkkarit.
Suomessa Pelle Miljoona Oy meni jopa niin pitkälle, että otti Genesiksen Dancing with the moonlit knight -kappaleen riffin ja teki siitä punkhitin nimeltään Moottoritie on kuuma, laittaen laulun luonnollisesti omiin nimiin.
Miten röyhkeää!
Progemammutit vievät puolestaan röyhkeyden taiteeseensa säveltäen lauluja, joita voidaan verrata vaativiksi urheilusuorituksiksi tai monimutkaisiksi matemaattisiksi kaavoiksi.

Kuuletko sinäkin Genesiksen Dancing With the Moonlit Knightissa Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma-klassikon? Kelaa kohtaan 2.50, ellet jaksa kuunnella koko laulua.

Kun Dunn matkaa Lontooseen haastattelemaan Genesiksen 1970-luvun kitaristia Steve Hackettia, selviää tapping-tekniikan kantaisä - vai selviääkö? Toki Metal Evolutionin kakkosjaksosta tutun Van Halenin kitaristi Eddie Van Halen teki tekniikan tunnetuksi ympäri maailman 1970-luvun lopulla, mutta tiettävästi Hackett teki saman ensimmäisenä levyttävänä artistina vuonna 1971.
Toki tätä täytyy selvittää lisää.
Ilmenee, että vaikka Steve Hackett yleisesti nimetään tuon tekniikan isäksi, on Deep Purplen alkuperäinen kitaristi Richie Blackmore kertonut nähneen tekniikan olleen käytössä jo 1968 amerikkalaisen Harvey Mandelin toimesta.
- Kaikki oppivat toisiltaan, kerrotaan Steve Hackettin todennen toisaalla aiheesta.
- On mielenkiintoista nähdä, miten myöhempien aikojen metallibändit ovat ottaneet vaikutteita 1970-luvun progesta, toteaa Metal Hammerinkin päätoimittajana vaikuttanut Chris Welch.
Welchin mukaan progebändeissä oli kyse siitä, että musiikkia opiskelleet opistomuusikot halusivat osaksi rokkiskeneä.
- Me halusimme vain kuulostaa hieman erilaiselta, toteaa Yes- ja King Crimson-yhtyeiden rumpali Bill Bruford.
Kun eteeni tuodaan kirjaimet Y, E ja S tässä nimenomaisessa järjestyksessä, piirtyy eteeni kuva Sininen Hevonen-yhtyeen solististi J.C. Adoniksesta vaahtoamassa Yes-yhtyeestä ja sen kosketinsoittajasta Rick Wakemanista.
Ehkä en siksikään ole koskaan osannut ottaa progressiivista rockia kovin vakavasti.
Dunnin dokumentti ei tuo tähän asiaan muutosta varsinkin, kun hän puhuu rockmusiikin "soonisesta paletista".

Yesin kosketinsoittaja Rick Wakeman on Sininen Hevonen-yhtyeen laulusolistin J.C. Adoniksen mielestä maailman kaikkien aikojen kovin kaikista.

- Mitä järkeä kopioida The Whota ja Led Zeppeliniä tai tehdä jotain heidän kaltaista musiikkia, toteaa King Crimsonin rumpali Michael Giles fiksusti.
Tuossa vaikuttaa muuten olevan aika pätevän oloinen äijä. Pitäisiköhän tuo King Crimson ottaa sittenkin tarkempaan tarkasteluun?
- King Crimson oli niin raskasta, se on kuin esithrashia, selittää Classic Rock-lehden toimittaja Jerry Ewing.
Myös Metallicalle King Crimson on ollut suuri vaikuttaja - kuten Amorphiksesta, Mannhaista, Chaosbreedistä ja Barren Earthista tutulle basistille Olli-Pekka Laineelle.
- Luulen, että pimeän ja rankemman musiikin voima on kiehtonut niin proge- kuin hevibändejäkin, arvioi Giles.
Eihän tämä jakso nyt tunnukaan kovin pahalta.
Kunnes ruutuun ilmestyy kanadalainen Rush.
En ole koskaan voinut sietää yhtyeen laulaja-basisti Geddy Leen kimitystä, jonka laulu tuo mieleen kuohitun Jouni Hynysen. Siksi Rushin musiikki on omissa kirjoissani ollut aina kuuntelukelvotonta - The Trees -laulua lukuun ottamatta.
Ja tämän pitäisi olla parasta, mitä progressiivisella rockilla on tarjota?

The Trees vuodelta 1978 on kanadalaisen Rushin ainoa kuuntelukelvollinen laulu.

Rushin osuus dokumentissa kestää miltei kymmenen minuuttia. Ehdin siinä ajassa raapia käteni vereslihalle.
Ei, tämä ei ole musiikkia minun korvilleni.
Queensrychen osuus tekee jaksosta hieman siedettävämmän.
- Queensrychen 1988 julkaistun läpimurtolevyn Operation: Mindcrimen vaikuttimena olivat Pink Floydin The Wallin ja The Whon Tommyn sekä Quadrophenian kaltaiset teemalevyt, toteaa Queensrychen alkuperäinen solisti Geoff Tate.
Kun Queensryche liukuu pois progesta, sen paikan ottaa bostonilainen Dream Theater.
- Yksinkertaistettuna: jos Rush oli "Led Zeppelin kohtaa Yesin", oli Dream Theater "Metallica kohtaa Yesin", tiivistää brittiläisen Classic Rock-lehden toimittaja Jerry Ewing.
- Tämä oli grungen kulta-aikaa, miksi halusit kiinnittää Dream Theaterin, kysyy Dunn levytuottaja Derek Shulmanilta.
Hyvä kysymys. Erittäin hyvä kysymys.
- He olivat mahtavia. He olivat jotain, mitä en ollut musiikillisesti kuullut pitkään aikaan. Tiesin myös, että kun grungen kaltainen ilmiö syntyy, synnyttää se vastareaktion, Shulman toteaa viisaasti.

Queensrychen läpimurtolevy Operation: Mindcrime julkaistiin myös konserttitallenteena Operation: Livecrime -nimellä vuonna 1991.

Dunn kertoo, kuinka Tool onnistui houkuttelemaan sekä grungediggarit että progehevarit puolelleen.
No, jos ei ole kumpaakaan, ei ole ihme, jos jää ulkopuolelle.
Tool ei kuitenkaan halua antaa haastattelua Dunnille - "koska karttaa pahamaineisesti julkisuutta" - joten yhtyeen jäsenten sijasta haastateltavaksi päätyy tuottaja David Bottrill.
- Luulen, että joka sukupolvella on artisti, jolla on mahdollisuus rikkoa säännöt ja olla tekemättä samankaltaista promootiota kuin muut bändit - ja onnistua siinä. Tool on se yhtye vaihtoehtosukupolvelle. Samaan aikaan he eivät koskaan olleet vaihtoehtobändi minulle.
- Toolissa vetoaa musiikin pimeys ja mystisyys, mikä on yhteistä monille progebändeille, kun taas esimerkiksi Queensrychelle ja Dream Theaterille progressiivisuus tarkoitti majestillisuutta ja suurta draamaa, toteaa Dream Theaterin kitaristi John Petrucci.
- Toolin tapauksessa ei ole kyse siitä, että katso muusikkoa ja mihin hän pystyy vaan katsokaa, millaisen sävelteoksen olemme onnistuneet luomaan, toteaa Bottrill.
Katsoin ja kuuntelin Toolia elävänä Unkarin Szigetissä elokuussa 2007. Yhtye oli synkkä, tyly - ja tylsä.
Onko tylsyys ominaista metalliprogelle? Soittaako progressiivista metallia siksi, ettei osaa tehdä hyviä biisejä vai siksi, että omaa huonon musiikkimaun?
Näitä kysymyksiä Sam Dunn ei kysy. Sen sijaan hän kysyy Meshuggahin rumpalilta Tomas Haakelta, miksi rytmi kiinnosti ja koettiin Meshuggahissa niin tärkeäksi.

Ruotsalaisen Meshuggahin läpimurtolevy Destroy Erase Improve oli ilmestyessään toukokuussa 1995 niin härski ja röyhkeä levy, etten voinut antaa sille kuin täydet 5/5 Rumba-lehden levyarvostelussani.

Ehkäpä siksi, että tanakka ja tehokas rytmi tekee musiikista kiinnostavaa. Kuuleehan sen jo Meshuggahin vuoden 1995 klassikkolevyllä Destroy Erase Improve, jolle annoin Rumbassa täydet viisi tähteä aikoinaan.
Sen jälkeen Meshuggah ei ole yhtä kovia levyjä tehnytkään.
- Hyvä rytmi sytyttää mielenkiinnon, vaikka musiikki ei niin nappaisikaan, toteaa Haake.
NIin, onhan hyvä rytmi tärkeä myös seksissä.
- No, ei siinä kestänytkään kuin 20 vuotta, että ihmiset alkoivat pitää musiikistamme, Haake naurahtaa.
Dillinger Escape Planin kautta progemetalli pyöräytetään takaisin brittiläisille juurilleen Mastodonin avulla. Kuvaruudussa vilahtavat ohimennen death metal -bändeinä aloittaneiden Deathin ja Atheistin kokeellisemmat levyt.
- Mastodon on modernin progressiivisen musiikin Black Sabbath, jonka sekaan on pyöräytetty ripaus King Crimsonia, määrittelee Dream Theaterin alkuperäinen rumpali Mike Portnoy.
Toki Mastodonin pitää tehdä oma konseptialbuminsa kunnon progebändin tavoin.
Joten se päätyy julkaisemaan elokuussa 2004 kakkoslevynsä Leviathan, joka kertoo valkoisesta valaasta, Moby Dickistä,  Herman Melvillen vuoden 1851 romaanin pohjalta.

Primitiivisenä death metal -yhtyeenä aloittanut amerikkalainen Death kehittyi uransa myöhemmässä vaiheessa melkoiseksi progemetallijyräksi, kuten vuoden 1995 Symbolic-albumin komea nimikappale osoittaa.

- 40 vuoden mittaisen uran jälkeen myös Rush on palannut progemetallisille juurilleen, Dunn hehkuttaa.
Aaarrrggghhh!
- Progemusan tärkein elementti on soittotaito, määrittelee Mike Portnoy, ollen varmasti oikeassa.
- Radiossa on paljon tyhjiä kaloreita, joten ihmisillä tulee aina olemaan tarve kuulla jotain mielenkiintoista. Ja nuoret ihmiset, jotka eivät kuule sitä radiosta, tulevat kuulemaan sitä jazzissa, Toolissa ja Rushissa, toteaa Geddy Lee.
Dunn kertoo jaksossa pyrkineensä ymmärtämään, mitä termi "progressive metal" merkitsee. Hän toteaa, että omistautuminen haastavan ja jännittävän musiikin tekoon on leimallista progemetallia soittaville yhtyeille.
Tässä viimeisessä jaksossa Dunn on myös oppinut, että sama kunnianhimo ei ole vain progemetallibändien yksinoikeus. Oli sitten kyse uusista kyvyistä tai vanhoista legendoista, sama omistautuminen rajojen rikkomiseen ajaa Dunnin mukaan myös muiden metalligenrejen bändejä eteenpäin.
- Siksi minulle on päivänselvää, että metalli tulee säilymään relevanttina ja kehittymään entisestään tulevina vuosikymmeninä, Dunn julistaa.
Oma näkemykseni on huomattavasti pessimistisempi.

Toukokuussa 2010 ensi-iltansa saanut suomalainen metallidokumentti Rautaa rajan taa osoittaa raadollisesti suomalaisten metallidokumenttien alennustilan.

Tähän päättyy 11-osainen Metal Evolution -dokumenttisarja - melkoiseen latteuteen.
Tämän sarjan kaikki jaksot katsoneena se ei yllätä. Jos totta puhutaan, olisin jättänyt tämän sarjan väliin jo ensimmäisen jakson jälkeen ilman tätä toimeksiantoa.
Sen verran kornilta sarja tuntui.
Ja sen verran paljon mutkia suoristettiin ja kirjoitettiin historiaa uusiksi tavalla, joka ei kestä päivänvaloa.
Annetaan Sam Dunnille ja hänen aisaparilleen Scot McFadyenille tunnustusta siitä, että he ovat ottaneet näin raskaan aiheen käsiteltäväkseen näin mittavasti.
Ehkä heidän aikeensa ovat olleet vilpittömät. Ehkä he ovat lähtökohtaisesti halunneet tehdä metallimusiikkia tunnetuksi sellaisille televisiokatsojille, joille musiikkityyli on täysin vieras.
Kyynikko voisi tosin tämän sarjan katsottua todeta, että kenties tekijät ovat dokumentin verukkeella vain päässeen fanittamaan kasvotusten diggailemiaan artisteja ja rahastamaan vielä sillä.
Eikä siinäkään tietysti mitään väärää ole.
Sen katsominen vain ahdistaa ja nolottaa hieman.

Juurikaan parempaa arvosanaa ei saa Sarcofagus-yhtyeen perustajan Kimmo Kuusniemen ohjaama The Promised Land of Heavy Metal.

Metal Evolutionin sukupuussa on kaiken kaikkiaan 26 laatikkoa, missä jokaisessa on kymmenkunta nimeä.
Ehkä tekijöillä on ollut jossain vaiheessa suunnitelmissa tehdä 26-osainen möhkäle, mutta realiteetit ovat tulleet vastaan. Välillä on tuntunut siltä, että rajat ovat käyneet turhan ahtaaksi, kun mahdollisimman paljon informaatiota on pitänyt ahtaa 40 minuutin mittaiseen jaksoon.
Ei siis ihme, jos ja kun mutkia on täytynyt suoristaa.
Katsojien keskuudessa on ihmetelty, miksi äärimetalli loistaa poissaolollaan. Tekijät ovat vastanneet, etteivät televisioyhtiöt ole halunneet rahoittaa brutaalista metallista kertovaa jaksoa.
Siksi Sam Dunnin ja Scot McFadyenin tuotantoyhtiö Banger Films lanseerasi yhteisörahoituskampanjan, jolla pyrkivät keräämään 135 000 dollaria katsojilta Indiegogo-verkkopalvelun kautta äärimetallijaksoa varten.
He saivat kasaan 39 359 dollaria.
Minä ymmärrän katsojia.
En minäkään halunnut lahjoittaa edes puupenniä katsoakseni vielä yhden jakson Sam Dunnia kättelemässä ja jututtamassa omia idoleitaan.

Suomalaisessa black metal -dokumentissa Loputon Gehennan liekki (2011) on sentään kunnon huumoria.

Päätöspuheenvuorossaan Dunn toteaa olevan päivänselvää, että metalli tulee säilymään relevanttina ja kehittymään entisestään tulevina vuosikymmeninä.
Sen tiedon alustamiseen Dunn on käyttänyt lähes kahdeksan tuntia - eli kokonaisen työpäivän - televisiokatsojien aikaa.
Työstähän tämän jakson katsominen onkin käynyt.
Hetkinen, mutta minähän olen tehnyt työtä!
Kun aloin diggailemaan ja fanittamaan metallimusiikkia pikkupoikana, olivat työ ja koulunkäynti kauimpana mielessä.
Metallimusiikki tarjosi oivan eskapismin ja kapinoinnin muodon, eiväthän metallia sietäneet niin opettajat ja vanhemmat kuin kiihkouskovaisetkaan.
Kun katselen metallibändejä tänä päivänä, ovat genren suosituimmat artistit eläkeikää lähestyviä 50-60 -vuotiaita möhömahoja samalla kun metallifestareiden hiusmassa alkaa näyttää yhä harmaammalta ja hiusraja alkaa vetäytyä yhä kauemmaksi.
Kun pääministeri Matti Vanhanen näyttää pirunsarvia ja Lordi voittaa euroviisut, on metallista tullut yhtä jännittävää ja pelottavaa kuin...
Ei tunnu kovin relevantilta ja elävältä musiikkigenreltä.

Tasan 30 vuotta sitten ilmestynyt metalligenreä parodisoiva elokuva This Is Spinal Tap (suom. Hei me rokataan) kuuluu jokaisen metallidiggarin yleissivistykseen.

Kun metallista tuli salonkikelpoista, katosi siitä sen kapinallinen alkuvoima.
Maailman suosituin metallibändi Metallica täytti viime vuonna 30 vuotta.
Metalliskenen näivettyminen koskee vahvasti myös Suomea ja suomalaista metallimusiikkia.
Vielä 1990-luvulla Nokia oli maailman suurin ja kuumin matkapuhelinvalmistaja, jonka kännykät näkyivät valovoimaisina suomalaisina innovaatioina maailmalla Hollywoodin menestyselokuvia myöten.
Nokian vanavedessä suomalaiset metallibändit kuten Him, Nightwish, Children of Bodom, Amorphis, Stratovarius, Negative ja The 69 Eyes tekivät vahvaa esiinmarssia metallimaailman kirkkaimpaan kärkeen.
Sattumaako?
Nokian romahduksen jälkeen myös suomalaisen metallin menestys on ollut vaisumpaa. Viimeisin suomalainen metallimenestyjä maailmalla on ollut Turisas - joka perustettiin Hämeenlinnassa 1997.
Se on huolestuttavaa.
Ehkä joku on sitä mieltä, että kuvittelen omiani.
Vaan mitä muutakaan voi kuvitella, kun esimerkiksi Tampereen Sauna Open Air -metallifestivaali piti tänä vuonna välivuoden, vuodesta 2005 Kaapelitehtaalla järjestetty Finnish Metal Expo on hyllytetty ensi vuoden osalta ja Helsingin Tuska -festivaalinkin kävijämäärät ovat hiipuneet?
Metalliväellä on syytä huoleen ja itsetutkiskeluun.

Venom oli vuonna 1984 maailman vaarallisin, röyhkein, rohkein, naurettavin ja pelottavin metallibändi - ja siksi paras!

Päinvastoin kuin mitä Dunn väittää, johtuu nykytilanne ennen kaikkea siitä, ettei metallimusiikki ole viime vuosina juurikaan kehittynyt ja säilynyt relevanttina. Uusien bändien sijasta kaivetaan vanhoja reliikkejä naftaliinista täyttämään vanhentuvien möhömahojen nostalgianälkää.
Tällöin ei ole kyse evoluutiosta vaan regressiosta.
Useimpien - no sanotaan suoraan, että kaikkien - tässä dokumentissa nähtyjen artistien luovimmat hetket ovat jo takanapäin, eivät edessä. Ja kun uudet bändit tuntuvat mieluummin pyörittelevän vanhoja ideoita kuin keksimään uusia, ei ihme jos vanhat metallidiggarit alkavat etsiä uusia mielenkiinnon kohteita muualta.
Mikä siis neuvoksi?
Missä ovat ne uudet metallibändit, jotka pudottavat kuulijan penkiltä?
Tällä hetkellä mielenkiintoisimmat musiikkiteot tuntuvat syntyvän jossakin ihan muualla kuin metallissa. Se taas on seurausta siitä, että ollaan yritetty varmistella sen sijaan, että oltaisiin uskaltauduttu heittäytyä hulluuden vietäväksi.
Paras metalli kun on ihan pähkähullua kamaa.
Siinä genren suosion salaisuus.
Metallin ei kuulu olla salonkikelpoista. Sen kuuluu olla rohkeaa, räväkkää ja tajunnan räjäyttävää. Sen ei kuulu olla ylituotettua kuten särmättömät ja puhtoiset pop-artistit, sen kuuluu olla pikemminkin alituotettua.
Jos joku on kanssani eri mieltä, saa olla sitä aivan vapaasti.

Vuonna 1988 legendaarinen suomalainen speed metal -yhtye Stone tapasi Metallican Lars Ulrichin - ja mitä sitten tapahtui? Yleisradion toimittaja Heli Nevakare oli paikalla dokumentoimassa. Keväällä 2013 Stone tekee lyhyen comebackin yhtyeen cd-boksin julkaisun kunniaksi tyydyttääkseen harmaantuvien möhömahojen nostalgianälkää.

Kuten kirjoitin ensimmäisen Metal Evolution-blogitekstini yhteydessä, ei Metal Evolution ole ainutlaatuinen metallin historiikki, ainoastaan yksi tulkinta siitä.
En aio itsekään väittää kirjoittavani ainoata oikeata totuutta, yritän vain reflektoida sitä mitä näen, tunnen ja koen.
Mitä näin, tunsin ja koin katsoessani tätä dokumenttia Itä-Helsingissä kasvaneen metallidiggarin silmin.
Tässä dokumentissa nähdyt artistit ovat monessa suhteessa jättäneet lähtemättömän jäljen metallikartalle.
Sam Dunn teki historiaa dokumentoidessa näitä mainetekoja kuvatallenteille.
Hän ansaitsee työstään myös tunnustusta.
Minä puolestani suljen tältä erää oven Metal Evolutionin maailmaan helpottuneena.
Tämä on ollut välillä raskas matka.
Tosi heviä, suorastaan.
Sen lupaan, että jos ja kun Suomesta tulee taas uusia ja nälkäisiä metallivisionäärejä, olen eturivissä kuvaamassa keikan ja backstagella tekemässä jutun.
Meillä jokaisella on halutessamme mahdollisuus tehdä joka päivä suomalaista metallihistoriaa - tavalla tai toisella.

Suomen Turussa 13. joulukuuta 2012,

Nalle Österman