Metal Evolution osa 3 - Varhaismetalli, Britannia

Jakso käynnistyy Deep Purplen Highway Starilla, joka on Purplen vuonna 1972 ilmestyneen albumin Machine Headin avausraita.
Maaliskuussa 1972 julkaistu Purplen kuudes albumi on myyntimenestys, joka nousee listaykköseksi muun muassa Britanniassa, Australiassa ja Saksan liittotasavallassa. Suurin menestys nähdään kuitenkin Suomessa, jossa levy on listaykkösenä 11 viikkoa.
Yllä oleva informaatio on tosin minulle vielä vierasta, kun 14-vuotiaana astelen kolmatta kertaa Helsingin suurimpaan rockpyhättöön, missä tänä iltana, 14. elokuuta 1987 esiintyisi legendaarinen brittiläinen heavy rock -retkue Deep Purple The House of Blue Light-kiertueellaan.
Haluan nähdä Purplen siksi, koska sen 1984 julkaistu comeback-albumi Perfect Strangers on niin hyvä!
Helsingin Jäähallin keikoissa on jotakin erityisen jännittävää ja maagista.
Sen olen oppinut ensimmäisen kerran vuotta aiemmin, australialaisen AC/DC:n esiintyessä hallissa 12. helmikuuta 1986 Fly On The Wall-rundillaan.
Millainen mahtaa olla Purplen show?
Purpleltakin on lupa odottaa jotain erityisen hienoa, sillä olihan AC/DC:lläkin tykinlaukauksia,  Iron Maidenilla puolestaan futuristinen Eddie Helsingissä 12. joulukuuta 1986.
Pakko tunnustaa, olen luntannut.
Olen lukenut ruotsalaista pop-lehteä Okej. Sitä lukemalla olen saanut tietooni, että Purplella on lasersäteitä, joihin katsomalla voi tulla sokeaksi.
Kuinka vaarallista! Kuinka jännittävää! Kuinka pelottavaa!

Tältä kuulosti Deep Purplen Highway Star Wienissä, Itävallassa 25.8.1987.

Keikan aikana suurin jännitysmomentti ei kuitenkaan synny lasersäteistä - jotka muodostavat muun muassa hauskan Ludwig van Beethovenin yhtyeen taustakankaalle kitaristi Ritchie Blackmoren soolon aikana - eikä yleisöön heitetyistä massiivisista ilmapalloista.
Ehei, se syntyy kosketinsoittaja Jon Lordin häkellyttävästä tavasta kallistella Hammondejaan setin aikana niin raivokkaasti, että odotan niiden hetkenä minä hyvänsä kaatuvan lavalle selälleen.
Mitä ne eivät tee.
Myöhemmin voin Okej-lehdestä lukea, että melkoisena tuittupäänä tunnettu Blackmore ei vaivautunut Tukholmassa lavalle soittamaan yhtyeen tunnetuinta kappaletta, Smoke On The Wateria encoreissa.
Helsingissä Blackmore vaivautuu.
Silloin tunnen iloa siitä, että olen suomalainen enkä ruotsalainen.
Samalla tunnen iloa siitä, että osaan suomenruotsalaisena lukea myös ruotsalaisia lehtiä ja löytää niistä tällaisia tiedonjyviä.

Vaikka YouTubesta löytyy useita herkkupaloja Deep Purplen Helsingin keikalta 19.8.1987, eivät Smoke On The Water ja Highway Star kuulu niihin. Tässä kuitenkin yksi, eli Knocking At Your Back Door albumilta Perfect Strangers.

Näin 40 vuotta myöhemmin on häkellyttävää huomata, kuinka paljon brittiläisen Deep Purplen Highway Star ja amerikkalaisen The Doorsin hittikappale L.A. Woman muistuttavat luonteeltaan toisiaan.
L.A. Woman julkaistiin muuten vuotta aiemmin, huhtikuussa 1971, Machine Head äänitettiin joulukuussa 1971.
Sattumaako?
Metal Evolutionin amerikkalaista hard rockin historiaa kuvanneessa kakkosjaksossa sivuutettiin The Doors siitä tyystin, vaikka yhtyeen edesmenneellä solistilla Jim Morrisonilla on varmasti ollut oma osuutensa ruokottomien ja yliampuvien keulakuvien esiinmarssilla hardrockin historiassa.
Miksi?
Ainakin The Doors on vaikuttanut suomalaisen Amorphiksen sointiin todistettavasti - versioivathan Amot The Doorsin Light My Fire-klassikon jo vuonna 1994 ilmestyneelle Tales From The Thousand Lakes-albumilleen.

Amorphis: Light My Fire (1994).

No se Los Angelesista ja Doorsista.
Nyt olemme palanneet Kalifornian palmujen katveesta ja lämmöstä kylmään ja koleaan Englantiin, missä Sam Dunn seikkailee Lontoon turistinähtävyyksien kupeessa esitelmöimässä brittiläisen raskaan rockin kanta-isistä, Black Sabbathista, Deep Purplesta ja Led Zeppelinistä.
Vaan yksi on joukosta poissa - eli Uriah Heep.
Kuten jo avausjakson esittelytekstissä totesin, ei Sam Dunnin dokumenttia voida pitää absoluuttisena totuutena metallin historiasta, ainoastaan yhtenä tulkintana siitä.
Nimittäin jo 1980-luvulla Soundi-lehdestä tuttu musiikkitoimittaja, tatuointitaiteilija ja sarjakuvapiirtäjä Juho Juntunen kirjoittaa brittiläisen metallin syntyhistoriasta Suosikki-lehteen.
Siinä Uriah Heep on ihan yhtä suuressa roolissa kuin edellä mainittu kolmikko.
Pakkohan se on silloin uskoa.
Luottamukseni Juntuseen on tässä asiassa Sam Dunnia suurempi.Välillä Dunn raahaa ZZ Topin laulaja-kitaristin Billy Gibbonsin ja Quiet Riotin rumpalin Frankie Banalin ruutuun kertomaan brittiläisestä bluesista. Miksi amerikkalaiset rocktähdet kertovat brittiläisen rockin juurista?
Se hämmentää minua suuresti.
No, kerronhan minäkin tätä metallin evoluutiota suomalaisesta näkökulmasta.
Mitäs tilasitte.
Nyt ruutuun ilmestyy edellisestä jaksosta tuttu Eddie Kramer, jonka historiaan kuuluu työtehtävät niin brittiläisen Led Zeppelinin levyillä 1970-luvun levyillä kuin suomalaisen Havana Blackin Exiles in Mainstream-albumilla vuonna 1991.
- Jimmy Pagelle piti soittaa, mikäli halusi tuon erittäin rosoisen ja särötetyn kitarasoundin levylle, hän oli sen mestari. Kun hän aloittaa soolonsa, tunnistat sen heti, Kramer määrittelee.
Miksi amerikkalaisen Frankie Banalin annetaan tehtäväksi kertoa Robert Plantin roolista ja merkityksestä brittiläisessä heavyrockissa? Mikä on hänen roolinsa Led Zeppelinin kaanonissa?
Led Zeppelinin nokkamiehet, solisti Robert Plant ja kitaristi Jimmy Page eivät halua olla osallisina Dunnin dokumentissa. Heidän syita voi vain arvailla. Dunn päättelee sen johtuvan siitä, etteivät he halua assosioitua heavy metalliksi.
Vaan voisiko syynä olla se, että hekin ovat katsoneet Dunnin aiempia tuotantoja ja tehneet niistä omat johtopäätöksensä?
Mene ja tiedä.
Black Sabbathin alkuperäiskokoonpanostakin tässä jaksossa ei nähdä kuin rumpali Bill Ward ja basisti Geezer Butler, Tony Iommin ja Ozzy Osbournen loistaessa poissaolollaan.
Sattumaako?

Ala-asteikäisenä olin katsonut kummissani noita oudon näköisiä hyypiöitä Sabotage-levyn kannessa. Nyt seison 15-vuotiaana Helsingin Mannerheimintiellä sijaitsevan Hotelli Inter-Continentalin käytävällä, kun miestenhuoneen ovet rävähtävät auki.
Sieltä astelevat ulos Sabotagen kannesta tutut hyypiöt, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.
Butler taluttaa silminnähden liikuttuneessa tilassa olevaa solistia hotellin kokoushuoneeseen, missä on hetken päästä määrä alkaa Ozzy Osbournen lehdistötilaisuus.
Jollakin ihmeellisellä tavalla olen saanut keploteltua itseni paikalle - vieläpä lehdistön edustajana.
Olen valmistautunut tähän historialliseen hetkeen lukemalla Okej-lehteä, missä on kerrottu Ozzyn vihdoin ja viimein raitistuneen muutamaa viikkoa aiemmin maailmankuululla Betty Fordin klinikalla.
Tuohan kuulostaa hienolta!
Ovathan Ozzyn seikkailut päihteiden ihmeellisessä maailmassa dokumentoitu tässä vaiheessa jopa suomalaisissa musiikkimedioissa.
Yritän tiedustella basistilta nimikirjoitusta, mutta hän kehottaa palaamaan aiheeseen myöhemmin, hän on hieman hankalassa paikassa juuri nyt.
Tuo hankala paikka on solistinsa ja palkanmaksajansa kannattelu helsinkiläisen hotellin käytävällä.
Basistin vierellä seisoo mies, silmät harittaen, tukka sekaisin. Mies ei näytä tajuavan tästä maailmanmenosta mitään.
Mikä maa, mikä valuutta?
No habla.
- Tuohan muistuttaa ihan isääni, kun hän on rojahtanut aamukahdelta kapakkakierrokselta kotiovesta sisään, tuumin.
Lehdistötilaisuus on surrealistinen kokemus minulle, joka pääsee näkemään maailmantähtiä silmätysten ensimmäistä kertaa.
Enhän minä kehtaa heiltä kysyä yhtään mitään.
Eihän minulla ole mitään kysyttävää.
Mitä heiltä nyt sitten kyselisin?
En kehtaa.
En uskalla.
Minä olen täällä vain opintomatkalla.
En halua viedä vanhemmilta alan ammattilaisilta yhtään tilaa.
Mitä he oikein mahtaisivatkaan ajatella.
Tällainen nuori kloppi.
Ozzy vastailee kysymyksiin rutiinilla.
Sellaisella rutiinilla, johon vastaa mies, joka on vastannut samoihin kysymyksiin satoja, ellei tuhansia kertoja.
Hän istuu muina miehinä bändikavereidensa ympäröimänä vastaamassa muutamille kymmenille suomalaisten tiedotusvälineiden edustajille tuhannen päissään.

Tällaisessa kunnossa juuri aiemmin raitistunut Ozzy Osbourne oli lehdistötilaisuudessa Helsingissä 28. maaliskuuta 1989, päivää ennen esiintymistään Helsingin Jäähallissa.

Hätkähdyttävimmät hetket koetaan, kun Ozzy kaivelee savukkeitaan nahkatakkinsa taskusta.
Ensimmäinen minuutti menee käden siirtämiseen nahkatakin taskuun.
Toinen minuutti menee punaisen Marlboro-askin kaiveluun.
Kolmas minuutti menee sytyttimen etsimiseen.
Neljäs minuutti savukkeen sytyttämiseen.
Tämä operaatio tapahtuu pari-kolme kertaa noin kolme varttia kestävän lehdistökonferenssin aikana.
Minulla pyörii vain yksi ajatus päässä.
Onko tämä aina tällaista?
Tilaisuuden jälkeen Ozzy ja muu yhtye jakelevat nimikirjoituksia. Ozzylta jokaisen nimikirjoituksen teko näemmä vie noin minuutin verran aikaa.
Ozzy ehtii kirjoittaa noin viisi nimikirjoitusta ennen minua.
Lyön No Rest For The Wicked -älppärini Ozzyn eteen.
Hän alkaa raapustaa siihen koukeroita.
Minuutin jälkeen hän on valmis.
- No niin, se oli siinä, kiitos kaikille paikallaolijoille, kiertuemanageri ilmoittaa.
Takanani kuulen harmistumista.
Minua hymyilyttää.
Tämän Metal Evolution-jakson mielenkiintoisinta antia ovat artistien takapirujen - kuten Black Sabbathin alkuperäisen managerin Jim Simpsonin, alkuaikojen levyjen äänittäjän Tom Allomin sekä Sabbathin ensimmäisen levytyssopimuksen tehneen, Vertigo Recordsin perustajan Olav Wyperin - haastattelut.
Näin nämä rockin mytologian myyttiset hahmot saavat kasvot ja muuttuvat lihaksi.
- Black Sabbathin demo meni 14 levy-yhtiölle - ja kaikki hylkäsivät sen, muistelee esimerkiksi Simpson.
Kuten Dunnin tapoihin kuuluu, saavat nämä hahmot noin 15 sekuntia parrasvaloissa, kunnes siirrytään seuraavaan. Ei ihme, että tarvitaan yli 300 haastateltavaa.
No, ehkä jotkut katsojat tajuavat, että läpimurtoon tarvitaan muutakin kuin hyvää tahtoa ja musiikkia.
- Jos yksi levy teki sen jutun, oli se Black Sabbathin debyyttialbumi, toteaa Iron Maidenin laulusolisti Bruce Dickinson.
Kiitos tästä tiedonannosta.
Dickinsonin tiedonannon jälkeen on kuitenkin Sam Dunnin vuoro muistuttaa, miten jakson alussa kuultu Deep Purple teki hardrockista monimuotoisempaa ja sofistikoituneempaa. Dunn taitaa olla Purplen miehiä, miksi hän muuten olisi käynnistänyt tämän jakson Highway Starilla Paranoidin sijasta?
Soittakaa Paranoid!

Tällaisen version suomalainen Poverty Stinks teki Black Sabbathin Paranoidista vuonna 1990.

Jossain vaiheessa joku ankeuttaja - jonka nimi ei ansaitse tulla kirjoitetuksi blogissani - väittää, että nimenomaan Deep Purple toi improvisoinnin hevirokkiin. Kehtaapa sälli vielä väittää, ettei Black Sabbathista ollut improvisoimaan.
Huhhuh!
No huhhuh!
NO HUHHUH SENTÄÄN MITÄ POTASKAA!
En tiedä kenet pitäisi asettaa syytteeseen tästä jumalanpilkasta, väitteen esittänyt toimittaja - jonka nimi ei ansaitse tulla kirjoitetuksi blogissani - tai Sam Dunn, joka on antanut tälle väitteelle jaksossaan jopa ohjelma-aikaa - ja jopa painanut väitteen esittäjän nimen ruutuun!?!
Sen tiedän, että väite on silkkaa pötypuhetta.
Väitehän on helppo todistaa vääräksi laittamalla peräkkäin kaksi versiota Black Sabbathin Wicked World-kappaleesta, 4.43 minuuttia kestävän studioversion sekä 18.56 minuuttia kestävän konserttitaltioinnin.

Kas noin.
Jos tämä ei ole improvisaatiota niin en kyllä tiedä, mikä sitten on.
Hyi sinua Sam Dunn, olet tehnyt syntiä.
Kuten Raamatussakin sanotaan, älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
Häpeä sinä syntinen Sam Dunn, että olet antanut moiselle jumalanpilkalle sijaa dokumentissasi.
Joku saattaa vielä uskoa väärään profetiaasi.
Aivan kuten marraskuussa 1995, jolloin lähden jälleen tapaamaan Ozzy Osbournea Tukholmaan, missä pimeyden prinssin on määrä esiintyä perjantaina 24. marraskuuta Johanneshovetin jäähallissa Globenin kupeessa.
Tällä retkellä Saatanalla on selvästikin näppinsä pelissä.
Ennen keikkaa Ozzyllä on määrä pitää lehdistötilaisuus hallin auditoriossa.
Minä ja valokuvaajanani toimiva Soulgrind-yhtyeen Jussi "Lord" Heikkinen valmistaudumme Ozzyn lehdistötilaisuuteen ainoalla oikealla tavalla - eli mallasjuoman voimalla.
Istuskelemme Tukholman metrossa - eli Tunnelbanassa - skoolaten ja kehuen toisiamme kilpaa.
Asiat tuntuvat luistavan.
Tunnelma on hyvä ja mieli korkealla.
Tapaisimmehan kohta Ukko Ylijumalan, Ozzy Osbournen.
Pahaksi onneksemme valitsemamme liikenneväline kuljettaa meidät väärään suuntaan.
No, eihän tässä mitään, istuskellaan tässä, niin kohta juna kuljettaa meidät oikeaan suuntaan.
Näin myös tapahtuu.
Seuraavalla pysäkillä meitä odottaa surrealistinen näky.
Asemalla on noin 50 aseistautunutta mellakkapoliisia pamput pystyssä ja hälytysvalmiudessa.
Ketäköhän he oikein mahtavat etsiä?
Yksi virkaintoisista poliisiviranomaisista äkkää meidät tai mallasjuomamme - tai molemmat - ja komentaa meidät ulos vaunusta.
Tämän jälkeen joudumme ristikuulusteluun keskellä tukholmalaista tunnelbana-asemaa.
- Henkilöpaperit tänne! Miksi te olette täällä? Mitä te teette täällä? Missä te asutte? Mikä on asianne? Miksi te olette tulleet tänne? Millä asioilla liikutte täällä? Kenen asioilla olette täällä? Missä asutte? Antakaa osoitteenne ja henkilötietonne?
Piinaavat minuutit kuluvat.
Virkaintoinen naispoliisi ja hänen miespuolinen kollegansa tiukkaavat meiltä vastauksia.
- Miksi te olette täällä? Mitä te teette täällä? Missä te asutte? Mikä on asianne? Miksi te olette tulleet tänne? Millä asioilla liikutte täällä? Kenen asioilla olette täällä? Missä asutte? Antakaa osoitteenne ja henkilötietonne?
Aika rientää. Nyt alkaa jo pikkuhiljaa vituttaa.

- Selvittäisitte sen Olof Palmen murhan sen sijaan, että ahdistelette viattomia turisteja. Paitsi ettei Ruotsin poliisivoimista ole näemmä muuhun kuin viattomien pitkätukkaisten turistien ahdistelemiseen, sanon virkavallalle.
No en nyt oikeasti sano.
Sen sijaan sanon, että olen suomalainen asunnoton alkoholisti, joka on tullut ostamaan laivalta halpaa viinaa. Osoitteekseni annan Gandalf-yhtyeen postilokero-osoitteen, olenhan asunnoton Slussenin sissi.
- Selvä. No alkakaahan painua täältä, emme halua nähdä teitä täällä enää ikinä! Ja muuten, teillä on sitten ikuinen porttikielto tälle asemalle, tuhahtavat poliisitäti- ja setä lopulta, puolen tunnin inttämisen ja tenttimisen jälkeen.
Huhhuh!
No huhhuh!
NO HUHHUH SENTÄÄN MITÄ POTASKAA!
Ulkona hyppäämme lähimpään taksiin ja käskemme kuskin ajaa seuraavalle Tunnelbana-asemalle.
Arabialaiselta näyttävä kuljettaja ihmettelee pyyntöämme, mutta ymmärtää yskän, kun kerromme joutuneemme ruotsalaisten poliisivoimien ahdistelemaksi. Hän heittää meidät asemalle ja kieltäytyy vielä tipeistäkin.
Huhhuh! Taidamme sittenkin ehtiä Ozzyn lehdistötilaisuuteen!
Johanneshovetin auditoriossa on parisenkymmentä tiedotusvälineiden edustajaa. Istahdamme toiselle penkkiriville.
Kaljakassin potkaisemme jalkojemme alle.Tässä viaton-Jussi "Lord" Heikkinen ruotsinlaivalla vuonna 1996.
Tällä kertaa Ozzy näyttää olevan jopa selvin päin.
Tai sitten me olemme itse vain niin maistissa.
Tilaisuus etenee maltillisesti, joskin takanamme istuvan norjalaisen toimittajan onnettomat kysymykset alkavat korpeamaan enemmän ja enemmän.
Ozzykin näyttää hieman vaivaantuneelta, vaikka tekeekin kaikkensa peittääkseen sen.
Lopulta norjalaisen kysymykset saavuttavat lakipisteensä.
- Ozzy, urallasi olet tehnyt paljon poliittisia lauluja, kuten War Pigs. Mistä kappaleittesi poliittisuus tulee?
Huhhuh!
No huhhuh!
NO HUHHUH SENTÄÄN MITÄ POTASKAA!
Niin, War Pigs. Kappale, jonka julkaisusta oli tässä vaiheessa kulunut tuollaiset 25 vuotta. Kappale, jonka teksti on pitkälti basisti Geezer Butlerin käsialaa.
Ei vittu, ei saatana.
Enää en kestä!
Enää en jaksa!
Käännymme Lord Heikkisen kanssa katsomaan norjalaista toimittajaa.
Sitten katsomme Heikkisen kanssa toisiamme.
Tämän jälkeen katsomme jalkojemme väliin.
Sieltä kaivamme Viking Linen muovikassin esiin.
Avaamme kassin.
Poimimme oluet.
Sihautamme ne auki.
Skoolaamme.
Sitten otamme mojovat lommohuikat.
Virnistämme.
Koko tämän ajan Ozzy on seurannut meitä ja toimintaamme.
Ozzy katsoo oikealle puolelleen, missä seisoo hänen henkilökohtainen assistenttinsa Tony Dennis.
Ozzy näyttää varsin huvittuneelta, vaikka tekeekin kaikkensa peittääkseen sen.
Hän näkee.
Hän ymmärtää.
Sehän ei tietenkään yllätä.
Tarvitseeko sitä edes kysyä?
Ozzy on Jumala - ja me muut olemme vain hänen profeettojaan.
Tästä eteenpäin koko lehdistötilaisuus jatkuu vain minun ja Lord Heikkisen kysymysten varassa.
Niiden pohjalta syntyy lopulta aukeaman artikkeli Rumba-lehteen - siihen tabloid-kokoiseen.
Vaan miten lähellä olikaan, että koko artikkelia ei olisi edes syntynyt.
Tilaisuuden jälkeen kampeamme itsemme hallin puolelle. Valokuvaajanani toimiva Lord Heikkinen seisoo lavan edessä kameroineen.
Konsertti käynnistyy Paranoid-klassikolla. Löysät pois. Yhtäkkiä Ozzy bongaa valokuvaaja-aitiosta Lord Heikkisen. Hän hakee lavan reunustalta vesikanuunan. Sitten hän ruiskuttaa sen sisällön suoraan Lord Heikkisen päälle.
Sekuntia myöhemmin Lord Heikkinen on litimärkä.
Lavalla Ozzy Osbourne räkättää Lord Heikkiselle onnellinen virne kasvoillaan.
Juuri ilmestyneeltä tuoreelta Ozzmosis-albumilta ei kuulla yhtäkään kappaletta.Ozzy Osbourne: Ozzmosis (1995)
Purplen jäsenistä puheenvuoron saavat rumpali Ian Paice, basisti Roger Glover sekä hiljattain syöpään menehtynyt kosketinsoittaja Jon Lord.
Ian Gillania ei näy mailla eikä halmeilla.
Ihailtuani Gillania Helsingin Jäähallin lavalla elokuussa 1987, istun hänen ja toimittaja Juho Juntusen kanssa hänen hotellihuoneessaan kolme vuotta myöhemmin hotelli Strand Inter-Continentalissa Hakaniemen rannassa.
Gillan on saapunut Helsinkiin markkinoidakseen uutta soololevyään Naked Thunder, jonka hän on tehnyt saatuaan Purplesta lähtöpassit edellisvuonna.
Haastattelun alkajaisiksi hotellihuoneeseen laskeutuu syvä hiljaisuus.
Niin tapahtuu yleensä silloin, kun paikalla on useampia toimittajia ja vanhempia valtiopäämiehiä.
Nyt täällä on kaksi vanhempaa valtiopäämiestä - ja 17-vuotias Nalle Österman.
- Are you satisfied with your new solo album Naked Thunder, oletko tyytyväinen uuteen soololevyysi, avaa Juntunen lopulta.
Huh!
Itse en olisi kehdannut.
Varastaa nyt avauskysymystä Suomen kovimmalta rocktoimittajalta.
- Yes, I am actually very satisfied with it, olen itse asiassa erittäin tyytyväinen siihen, vastaa teetä siemaileva Gillan pehmeän kohteliaasti.
Jää on rikottu.
Myöhemmin Gillan on tosin todennut levyn olleen melkoista huttua, mutta tätähän tämä on.
Ian Gillan: Naked ThunderArtisti tekee levyn, kehuu sen lehdissä maasta taivaisiin, ihmiset ryntäävät levykauppoihin ostamaan sen ja taas riittää töitä vähäksi aikaa kaikille artisteille ja sidosryhmille.
Tai tätähän tämä oli.
Nykyään tämä on jotain muuta.
Vaikka sitä, että artisti tekee levyn, joka ladataan ilmaiseksi vertaisverkosta tai kuunnellaan Spotifystä. Enää artisti ei anna haastatteluja medioille, sillä häntä ei enää lennätetä ympäri maailmaa. Sen sijaan artistin artistin päivityksistä sosiaalisissa medioissa tehdään kohu-uutisia.
Tai sitten muistellaan menneitä, kuten Sam Dunn dokumentissaan ja minä tässä blogissa.
Mitä huomenna, jää nähtäväksi.
No, Gillanin sijasta Dunn kaivaa ruutuun miehen seuraajan Purplessa 1970-luvulla, Whitesnakestakin tunnetun David Coverdalen.
Minä kaivan verkosta puolestani suomalaisen tenorin Pentti Hietasen maanisen tulkinnan Burn-klassikosta Coverdalen johtamalta Purple-aikakaudelta.

Pentti Hietanen - Burn (2009).

Helsingin hotelli Tornin Ateljee-baari ja sen terassi tarjoavat monessakin suhteessa ehkä Helsingin parhaat näköalat. Jos et ole siellä vielä asioinut, tee se jo tänään!
Kesällä 1997 olen juuri täyttänyt 24, kun löydän itseni komean tornitalon kabinetista haastattelemassa Coverdalea hänen tulevan Restless Heart-sooloalbuminsa tiimoilta.
Totta puhuen levy sisältää melkoista jämäbluesia.
Coverdale manaa, että joutuu julkaisemaan levyn "David Coverdale & Whitesnake"-nimikkeen alla.
Kyseessä on kuitenkin hänen soololevynsä.
Levyn kuunneltuani tuumin, että levy-yhtiön täytyy varmasti yrittää saada omansa pois edes jollain tavalla - vaikka sitten muunnellulla totuudella levyn kannessa.
Tuskin kovin montaa ihmistä kiinnostaa David Coverdalen soololevy, jos se on näin mitäänsanomaton.
Haastattelun jälkeen levy-yhtiön setä pyytää liittymään seuraan Tornin Ateljee-baariin. Hetken päästä sinne ilmestyy myös Coverdale. Pöytä on notkollaan erilaisia juomia: keltaisia, ruskeita, harmaita - ja mustia.
Tornin Ateljee-baari on hintatasoltaan Helsingin kalleimpia.
Mutta sehän ei ole mikään ongelma, sillä RAHAA ON - jollakin muulla kuin minulla.
Nyt levy-yhtiön setä on tuonut tarjottimellisen salmiakkikossuja pöytään.
- It's a Finnish speciality, salmiakkikossu, hän ohjeistaa supertähteä, joka on näillä liksoilla googlattujen tietojen perusteella myynyt yli 100 miljoonaa levyä 38-vuotisella urallaan.
- Oh, what a fantastic shot, gimme more! I want more of those! YES!
Siinä sitä sitten istutaan Tornin Ateljee-baarissa kumoamassa salmareita David Coverdalen kanssa.
Jossain vaiheessa heitän äijälle herjan hänen jostakin lohkaisusta toteamalla, että tästähän saisi hienon uutisen tai artikkelin aikaiseksi.
Coverdale jäykistyy ja tuijottaa minua tuimasti. Hänen silmänsä leimahtavat.
- Jos kirjoitat tästä mitään, pidän huolen siitä, ettei sinulla ole alalla enää koskaan töitä!
Tunnelma on vaivautunut.
Hetken päästä rauha laskeutuu maahan ja voimme jatkaa salmiakkikossujen kiskomista.

David Coverdale & Whitesnake - Restless Heart (1997)

Kun David Coverdale saapuu seuraavan kerran Suomeen esiintymään Helsingin Kulttuuritalolle 9. marraskuuta 1997 Whitesnakensa kanssa, kulkee kiertue nimellä "Last Farewell Tour", viimeinen jäähyväiskiertue.
Välispiikeissään Coverdale muistelee edellistä visiittiään Suomeen.
- Kun olin täällä viime kerran, nautin suuresti suomalaisesta vieraanvaraisuudesta. Tuon vieraanvaraisuuden puitteissa minä sain tutustua upeaan suomalaiseen paukkuun nimeltä salmiakkikossu! Tiedättekö sen? Tiedättekö mitä? Minä otan nyt yhden salmiakkikossun. Kippis!
Tästä viimeisestä jäähyväiskiertueesta on nyt 15 vuotta aikaa - jonka jälkeen David Coverdale ja Whitesnake ovat esiintyneet Suomessa ainakin viiteen eri otteeseen.
Ilmeisesti miehen lupauksiin urani tuhoamisesta olisi pitänyt suhtautua yhtä vakavasti kuin hänen lopettamispäätöksiin.
Kun brittihevin suurnimet Sabbath, Purple ja Zeppelin alkoivat ratketa liitoksistaan 1970-luvun myöhemmällä puoliskolla, väittää dokumentti, että David Bowien, Marc Bolanin T. Rexin ja Sweetin kaltaiset glamrock-artistit söivät näiden suosiota.
- Oli bailujen aika, se oli bailumusaa, toteaa Metal Hammer-lehdenkin päätoimittajana vaikuttanut Chris Welch glamrockista.
Todellisuudessahan myös glamrockin suosio oli Britanniassa hiipumassa 1980-lukua lähestyttäessä. Marc Bolan kuoli auto-onnettomuudessa jo syyskuussa 1977 ja Sweetinkin alkuperäinen solisti Brian Connelly 20 vuotta myöhemmin 1997 alkoholisminsa seurauksena, 51-vuotiaana.
Voi sitä tyrmistystä, kun ylä-asteikäisenä lukee Okej-lehdestä, miten huonossa kunnossa Brian Connelly on Ruotsissa vieraillessaan. Artikkelissa toimittaja kertoo, miten hän joutuu kantamaan ja taluttamaan legendaarista rocktähteä, koska tämä ei ollut kyennyt kävelemään omin avuin.
Tätäkö tämä rock'n roll on? Ei kai?
Se oli rockin inhorealismia pahimmasta päästä nuorelle teinipojalle.
Myöhemmin samankaltaisia tuntemuksia on aiheuttanut esimerkiksi Andy McCoy 1990-luvun puolivälin haastatteluillaan.

Rocktähti Andy McCoy vieraili Hyvät, pahat ja rumat-keskusteluohjelmassa syksyllä 1996 toimittaja Simo Rantalaisen haastateltavana.

Mutta herranjumala miten huonossa kondiksessa Jimmy Bain on!
Vanha Rainbow- ja Dio-basisti ei ole todellakaan vanhentunut arvokkaasti. Sam Dunnin haastatellessa Dion luottobasistia, lukee miehen t-paidassa kuvaavasti "Sick Boy" - sairas poika. Kuinka järkyttävää!
Sattumaako?
Onhan Bainilla jo ikääkin toisaalta 64 vuotta, mutta silti. Vanhuus ei tule yksin - ja Bainin tapauksessa se on tullut heroiinin ja alkoholin kanssa.
Se on raskasta elämää.
Tosi heviä.
Bainhan pidätettiin (http://www.blabbermouth.net/news.aspx?mode=Article&newsitemID=178739) elokuun 2012 lopulla ajettuaan 17 vuotta vanhalla autollaan päihtyneenä kolarin Kalifornian yössä.
Se on monen hiipuvan rocktähden kohtalo siinä vaiheessa, kun elämässä ei ole muuta kuin musiikki ja/tai päihteet.
Onhan Bain tehnyt jopa uutta musiikkia The Key-yhtyeensä kanssa - jossa muuten soittavat Bainin lisäksi Motörheadista ja King Diamondista tuttu rumpali Mikkey Dee sekä Ace Frehleyn ja entisen Rainbow- ja Yngwie Malmsteen -solistin Joe Lynn Turnerin kitaristina vaikuttanut Karl Cochran - mutta kovin suurta menestystä tuskin on luvassa 1960-luvun hippirokkia eläkeikäisenä soittavalle entiselle hevistaralle.
Kolikolla on aina kääntöpuolensa.

 Jimmy Bain's The Key - Victims (2012).

Mutta Bain näyttää sentään vielä toistaiseksi elävän ja hengittävän - toisin kuin vanha toimeksiantajansa, maailman parhaaksi metallilaulajaksikin nimetty Ronnie James Dio.
Diohan menehtyi syöpään 16. toukokuuta 2010, 67-vuotiaana.
Kuin kohtalon oikusta yhdeksi Ronnie James Dion viimeiseksi levytykseksi jäi serkkunsa ja vanhan bändikaverinsa David "Rock" Feinsteinin ( http://www.rockmusicstar.com/davidrockfeinstein ) kanssa vuonna 2008 äänitetty ja maaliskuussa 2010 viimeistelty Metal Will Never Die.
Metalli ei koskaan kuole, tulee Ronnie James Dio muistuttamaan meitä nyt haudan takaa - aina ja iankaikkisesti.

 Ronnie James Dio ja David "Rock" Feinstein - Metal Will Never Die (2010).

Kuinka ollakaan, oli Ronnie James Dio laulanut reilut 30 vuotta aiemmin Rainbow-yhtyeen kanssa kappaleen, joka yhtälailla julisti rockmusiikin ja raskaan rockin ilosanomaa.
Kappalehan oli tietysti Rainbow'n kolmannen albumin nimikkoraita, Long Live Rock'N Roll ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Long_Live_Rock_%E2%80%99n%E2%80%99_Roll ), kauan eläköön rock'n roll!
Kauan eläköön rock'n roll, metalli ei kuole koskaan.
Siinä on sanomaa.
Sattumaako?

---

Jo edellisessä blogissani rockin ilosanomaa julistivat niin Kirill "Kirka" Babitzin kuin Remu Aaltonen The Creatures-yhtyeensä riveissä vuonna 1966, Mikko Niskasen ohjaamassa Käpy selän alla-elokuvassa.
Myöhemmin Mikko Niskanen tuli ohjanneeksi Suomen - ja ehkä koko maailman - parhaimman elokuvan Kahdeksan surmanluotia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kahdeksan_surmanluotia).
Henry "Remu" Aaltonen tuli perustaneeksi puolestaan Suomen ehkä kaikkien aikojen kovimman rockyhtyeen Hurriganesin, saatuaan ensin potkut Juha "Lido" Saloselta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Lido_Salonen) Kalevala-yhtyeestä.
Lido Salonen menehtyi nopeasti edenneeseen syöpään 7. joulukuuta 2008, 58-vuotiaana..
Pyhittäkäämme hiljainen hetki Lido Salosen muistolle ja makustelkaamme ajatusta, mitä olisi tapahtunut Hurriganesille ja suomalaiselle rockille ilman Lidon röyhkeää rohkeutta antaa Remulle monoa.
Remulle.
Kelatkaa.
Onko kukaan muu koskaan missään antanut Remu Aaltoselle lähtöpassit?
Ikinä?

Kalevala esiintyi Turun Ruisrockissa 23. elokuuta 1970, jolloin yhtyeen kokoonpanossa vaikuttivat kitaristi laulaja-rumpali Henry "Remu" Aaltonen, Pekka "Albert" Järvinen, basisti Juha "Lido" Salonen, rumpali Alf "Affe" Forsman sekä perkussionisti Francis Looby.

Tämä saa muistelemaan tarinaa, jonka Smackista, Problemsista ja Notkeasta Rotasta tuttu kitaristi Rane Raitsikka kertoi taannoin Lidosta tarinoidessaan.
- Joskus mentiin Lidon toimistolle pummaamaan siltä rahaa, kun oltiin perse auki. Lido löi kouraan fyrkat ja tokaisi, että tuossa on 36 hugee, hakekaa sillä pari kahvilikööriä. Nyt painukaa vittuun siitä, hus-hus, Rane nauraa räkätti.
Olisiko Suomesta tullut yhtä kovia ja tylyjä bändejä ilman stadilaista Lido Salosta?
Miettikääpä sitä.
The Creaturesin hajottua Kirkasta tuli menestynyt sooloartisti Hetki lyö- ja Varrella virran-hiteillään, jotka sementoivat Kirkan paikan suomalaisella viihdekentällä ihanan samettisesti ja herkästi laulavana iskelmätähtenä.
Onneksi Kirkalla oli muuta mielessä.
Rock.
Kauan eläköön rock'n roll, metalli ei kuole koskaan.
Kirka menehtyi 31. tammikuuta 2007, vain 56-vuotiaana. Julkisesti miehen kuolinsyy on edelleen tuntematon, mutta tiedossa on, että mies oli pitkään kärsinyt uupumuksesta ja väsymyksestä.
Uupumuksesta ja väsymyksestä ei kuitenkaan ollut tietoakaan, kun tuolloin 35-vuotias kultakurkku nousi kesällä 1986 Helsingin Kaivopuiston lavalle tulkitsemaan Rainbow-klassikon Long Live Rock'n Roll.
Kauan eläköön rock'n roll, metalli ei kuole koskaan.
Kauan eläköön Ronnie James Dio ja Kirka Babitzin, heidän muistonsa ei kuole koskaan.
Metal will never die, long live rock'n roll!

Kirka - Long Live Rock'N Roll (1986).

Matka brittihevin juurilla päättyy Judas Priestiin, jonka entinen kitaristi K.K. Downing paljastaa mielenkiintoisen tiedonjyvän kertoessaan bändin tuplakitaroinnin vaikuttajaksi Wishbone Ashin.
Siis sen vuonna 1969 perustetun brittiläisen rockbändin, jota Hanoi Rocks lämmitteli jo 1980-luvulla ja johon suomalaisen Gringos Locosin kitaristit Ben Granfelt ja Muta Manninen liittyivät 2000-luvun alkupuolella.
Judas Priestille jaetaan kunniaa myös metallimusiikin päivityksestä. Priestin ansiota kuulemma on, ettei metallimusiikki pohjaudu enää vanhaan blueskaavaan.
Mustaan nahkaan ja niitteihin pohjautuvan metalli-imagon isäksi nimetään niin ikään samainen Judas Priest.
En tiedä, pitäisikö kiittää vai pahoitella.
Priest toi mustan nahan ja niitit metallikuvastoon viidennellä studioalbumillaan, lokakuussa 1978 julkaistulla Killing Machinella.
Kun kirjoitan tätä, piirtyy eteeni vuonna 1977 perustetun "Suomen ensimmäisen hevibändin" Sarcofaguksen mustaan nahkaan ja niitteihin pukeutunut nokkamies, kitaristi Kimmo Kuusniemi.

Tältä näytti ja kuulosti Kimmo Kuusniemen johtama Sarcofagus vuonna 1981 Yleisradion Iltatähti-ohjelmassa.

Nyt pitäisi vain tietää, keksikö Kimmo Kuusniemi imagonsa Priestiltä vai toisinpäin ja kumpi bändeistä tuli ensin - vuonna 1977 Nakkilassa perustettu Oz vai samana vuonna Helsingissä perustettu Sarcofagus?
Täytyypä soittaa Sarcofaguksen alkuperäiselle laulusolistille Hannu Leidenille huomenna ja kysyä - tai sitten laittaa viestiä Oz-yhtyeen pääasialliselle lauluntekijälle Jukka "Jay" Lewisille, joka tätä nykyä tunnetaan paremmin Yö-yhtyeen basistina.

Suomen Turussa 18. lokakuuta 2012,

Nalle Österman