Metal Evolution osa 4 - Brittihevin uusi aalto

Tämänkertainen jakso käynnistyy brittiläisen Iron Maidenin nimikkoraidalla Iron Maiden, kertoohan jakso brittiläisen heavyn uudesta aallosta, New Wave of British Heavy Metalista.
NWOBHM:stä.
Iron Maiden on poimittu yhtyeen huhtikuussa 1980 julkaistulta nimettömältä esikoisalbumilta, jolla lauloi vielä mies nimeltä Paul Di'Anno. Tämän konserttiversion tulkkinta toimii kuitenkin Bruce Dickinson, yhtyeen maailmanmenestykseen luotsannut dramaattinen tenori.

Iron Maiden: Iron Maiden (1980)

Olen aina kunnioittanut ja arvostanut bändejä, joilla on ollut pokeria nimetä yksi kappale oman nimensä mukaan.
Siksi lokakuussa 1990 ruotsinlaivalla perustettavan yhtyeemme Sinisen Hevosen yhden kappaleen nimi on luonnollisesti Sininen Hevonen.
Yhtye syntyy ruotsinlaivalla matkalla Helsinkiin Tukholmassa 9. lokakuuta 1990 järjestetystä Clash of the Titans-metallitapahtumasta. Koska Clash of the Titans ei luonnollisestikaan saavu Suomeen, lähtee Suomesta satapäin hevimiehiä 2000 henkeä vetävään Solnahalleniin Tukholmaan palvomaan Slayerin, Megadethin, Testamentin ja Suicidal Tendenciesin ilosanomaa.
Sininen Hevonen perustetaan, koska haluamme irvailla 69 Eyesin kaltaisille glampelleille ja tissiposkille. Siksi yhtyeen nimikappaleen kertosäkeessä lauletaan, ”Sininen hevonen, vaeltaja jalo, sininen hevonen, kuin vankka talo. Uljaana hirnuu, ei kaihda vaaraa, iltaisin työntyy hän haaroihin naaraan.”

Janne "Teltta" Parviainen (Waltari, Notkea Rotta, Ensiferum), J.C. Adonis ja Barry Covana Sinisen Hevosen synnyinsijoilla Viking Linen verenpunaisen laivan yläparvella 10. lokakuuta 1990, käsissään pyhä kolminaisuutensa - Lapin Kulta-tölkki, Ballantine's-viskipullo ja Dingon kasetti.

Sinisessä Hevosessa soittavat minun – eli Barry Covanan - lisäksi sellaiset henkilöt kuin J.C. Adonis, Jack Sibelius, Ace Afrodite ja Nasty Lord.
Myöhemmin Sibelius opittaisiin tuntemaan Amorphis-, Mannhai- ja Barren Earth-yhtyeiden basistina Olli-Pekka Laineena, Afrodite taas Ari Koivusen bändin kitaristina ja studiovelhona Erkka Korhosena ja Nasty Lord puolestaan Amorphiksen kosketinsoittajana ja sen tunnetuimman kappaleen Black Winter Dayn säveltäjänä Kasper Mårtensonina.
Adoniksesta tulee progressiivisen rockin ja kannabiksen raivokkaana puolestapuhujana tunnettu Ville Juvonen, mutta saapa mies Sinisen Hevosen ansiosta sentään raisusti haaroja naarailta sillä, että muistuttaa niin paljon Eppu Normaali-yhtyeen laulusolistia Martti Syrjää.
Se on taas jo toinen juttu.
Kun Sam Dunnin kohtaloksi jää tehdä dokumentti metallin historiasta ja Iron Maidenista, jää minun ristiksi kirjoittaa Dunnin dokumentista ja Sinisestä Hevosesta.
Ei sitä ainakaan tee Sam Dunn.

Jack Sibelius, Barry Covana, Ace Afrodite ja J.C. Adonis jossakin Jumalan selän takana - eli Espoon Kivenlahden nuorisotalossa - 1990-luvun alkupuolella.

Dunn tunnustaa Maidenin olevan yksi miehen kaikkien aikojen suosikki-bändeistä. Se ei yllätä, onhan Metal Evolutionin tunnuslaulu pätkitty versio Iron Maidenin klassikkokappaleesta The Trooper.
Kun kuulen Iron Maidenia ensimmäistä kertaa, on sen solistin Bruce Dickinsonin laulu sietämätöntä jollotusta.
Ainakin maailman parhaimman heavylaulajan Ronnie James Dion rinnalla.
Joudun antamaan itselleni siedätyshoitoa peräti kahden 90 minuuttisen kasetin kuuntelun verran - eli yhteensä kolme tuntia - jotta voisin uskoa Maidenin olevan maineensa veroinen.
Sillä koska bändistä on jo ollut useat ylistävät artikkelit Suosikissa, niin pakkohan sen ylivertaisuuteen on uskoa!
Samankaltaista siedätyshoitoa monet kehottavat myöhemmin noudattamaan, mikäli kuunneltu musiikki kuulostaa jotenkin epämiellyttävältä.
- Kuuntelet sitä vain riittävän pitkään, niin kyllä se alkaa kolisemaan.
Eräät soveltavat samaa taktiikkaa muihinkin elämyksiin.
- Sun pitää vain polttaa sitä pilveä pidempään, niin kyllä se ennen pitkää alkaa kolisemaan, totesi minulle eräs helsinkiläinen basisti, kun kieltäydyn minulle tarjotusta kannabissätkästä negatiivisiin kokemuksiin vedoten.
Joka tapauksessa siedätyshoito saa aikaan sen, että kun Iron Maiden saapuu Helsingin Jäähalliin Somewhere On Tour-kiertueellaan 12. marraskuuta 1986, on 13-vuotiaan Nalle Östermanin sinne pakko päästä. Onhan Maidenilla tarjolla mieletön show, joka hakisi vertaistaan millä tahansa mittapuulla mitattuna.
Näin on Suosikissakin lukenut!

13-vuotias Dom Lawson pääsee viettämään päivän idolinsa Iron Maidenin roudarina vuonna 1986 brittiläisen yleisradioyhtiön BBC:n suosiollisella avustuksella. Myöhemmin samainen Lawson arvostelee suomalaisen Östermanin Gandalf-yhtyeen hengentuotteita brittiläiseen heviraamattuun Kerrangiin, antaen niille neljä K:ta viidestä. Sattumaako?

Lämmittelijänä tuolla keikalla on amerikkalainen W.A.S.P., jonka laulaja-kitaristi Blackie Lawless on ennen konserttia herättänyt suurta kohua lupaamalla haarojensa välistä mielettömän vehkeen, joka syöksee tulta.
Luvassa on siis mieletön ilta.
Tosipaikan tullen Lawlessin mieletön vehje osoittautuu ankeaksi kipinäsuihkuksi.
Kun laulaja-kitaristi pohjustaa 45-minuuttisen keikkansa kliimaksin esittämällä 25-minuuttisen tulkinnan I Wanna Be Somebody-hitistään, kääntyy yleisö W.A.S.P.:ia vastaan. Joten kun yhtye heittää yleisöön julisteita ja muuta fanikrääsää, kiittää se bändiä heittämällä moisen roinan takaisin lavalle.
Tämän antikliimaksin jälkeen Lawlessin mieletön vehje muistuttaa äidin jouluaattona sytyttämää tähtisadetikkua.
Tämäkö oli se maailman vaarallisin bändi, joka sai moraalinvartijat nousemaan barrikadeille?
Toista se on Maidenin kanssa.
Maidenin spektaakkeli saa haukkomaan henkeä ja liikuttamaan 13-vuotiasta Pikku-Nallea siinä määrin, että harmitusta herättävät ainoastaan B-takakatsomoon hankitut liput.
Täältä katsottuna lavan tapahtumat näyttävät pikku-ukkojen toiminnalta.
Tähän on saatava muutos.
Niin saadaankin.
Seuraavan kerran kun Maiden saapuu Suomeen ja Helsingin Jäähalliin 7th Tour of the 7th Tour-kiertueellaan, on suunnitelma selvä.
Kun konsertin liput lasketaan myyntiin määrättynä päivänä, lähdemme minä ja muutama muu metallitoveri yön pikkutunteina vaeltamaan Kontulasta Itäkeskukseen, missä sijaitsee Helsingin Sanomat-lehden konttori.
Siinä konttorissa sijaitsee puolestaan Lippupalvelun sivuhaara, mistä saa myös lippuja konsertteihin.
Ovela suunnitelmamme on, että kun kaikki Lippupalvelun myymälät avaavat ovensa valtakunnallisesti kello 9.00 aamulla, saamme hankittua liput parhaille paikoille takavasemmalta sen sijaan, että olisimme osa Helsingin Kaivopihan Lippupalvelun pääkonttorin edustalla kiemurtelevaa kymmenien metrien jonoa.
Suunnitelma onnistuu yli odotusten.
Lähdemme Kontulasta vaeltamaan kohti Itäkeskusta aamukolmelta.
Matkan varrella käymme juomassa kupilliset mustaa kuumaa Myllypuron Teboil-huoltoasemalla.
Että jaksaa.
Aamu alkaa sarastaa.
Lopulta olemme perillä.
Ensimmäisinä.
Olemme voittajia.
Olemme jumalia.
Joten kun Lippupalvelun ovet rävähtävät auki aamuyhdeksältä, on meillä kultaakin arvokkaammat liput käsissämme.
Permannolle, R1-katsomoon.
Vielä 1980-luvulla permanto on aidattu kolmeen lohkoon.
R1 on paras, R2 siinä välissä ja R3 luonnollisesti huonoin.
Kulta, hopea, pronssi.
Me otamme kultaa.
Olemme siis parhaita.
3. lokakuuta 1988 Iron Maidenia katsotaan sitten parhailta paikoilta.
Lavan edestä.
Lämmittelijänään Maidenilla on nouseva saksalainen power metal-yhtye Helloween, vallan mainio sekin.
Mutta millaisen show'n Maiden tarjoaa!
Kylmää jäätä, valoja ja savua!
Närää aiheuttaa ainoastaan yhtyeen päätös ottaa kosketinsoittimet käyttöön 7th Son of the 7th Son-levyn valikoiduissa kappaleissa.
Joten aina kun kosketinsoittimet soivat, osoitamme mielipiteemme nostamalla keskisormet lavalle.
Siitäpähän saavat.
Seuraavalla Iron Maidenin levyllä No Prayer For The Dying kosketinsoittimia ei enää kuulla.
Sattumaako?
Myöhemmin opimme taktikoimaan Jäähallin permanto-lippujen kanssa.
Silloin ei ole väliä, vaikka saa lipun piippuhyllylle.
Tärkeintä on, että löytää kaksi tuttua, joilla on liput permannolle.
Kun tutut menevät permannolle lippujen kanssa, antaa toinen oman lippunsa sille, joka tulee kiikuttamaan sen takaisin permannon sisäänkäynnin liepeillä maleksivalle toverille – esimerkiksi minulle.
Sitten vain iloisena permannolle kaverin lipulla.
Toimii joka kerta.

Oz-yhtye Nakkilasta lähti 1983 luomaan uraa Tukholmaan. Vuonna 1984 ilmestyi kolmosalbumi III Warning. Yö-yhtyeen nykyinen basisti Jukka Lewis kuvassa toinen vasemmalta, tähän aikaan mies tunnettiin vielä paremmin taiteilijanimellään Jay C. Blade.

Vielä 1980-luvun alkupuolella rock- ja hevimusiikki on kortilla Suomessa. Toki sitä on 7-vuotiaana tärkeämpiä asioita mielessä, kuten vaikkapa Stray Cats-yhtyeen kissalogo, Matchboxin käyttämä etelänvaltioiden lippu tai Rubikin kuution ratkaisu.
Kerran viikossa on sentään juhlapäivä.
Joka sunnuntai Yleisradion ruotsinkielinen kanava soittaa kolmelta iltapäivällä tunnin verran nuorten kuulijoiden toivelauluja Ungdomens gåva i toner-ohjelmassa.
Tarkka sormi on valmis tallentamaan jännittävää ja uutta pop- sekä rockmusiikkia c-kasetille aina tilaisuuden tullen.
Kuten vaikkapa Pink Floydin Another Brick in the Wallin, Queenin Another Bites the Dustin, Carola Häggkvistin Främlingin tai Hanoi Rocksin Tragedyn.
Jos televisiosta tuli rokkiohjelmia, jäivät ne minulta näkemättä myöhäisen lähetysajan vuoksi tai siksi, että vanhempieni piti katsoa mustavalkotelevisiostamme uutisia tai muita tärkeämpiä ohjelmia.
Videonauhurit alkoivat Suomessa yleistyä vasta 1980-luvun puolivälissä.
Meille sellainen hankittiin 1990.
Suosikista saa kuitenkin tietää, että myös Suomessa on hevibändejä.
Kuten Oz Nakkilasta, Zero Nine Kuusamosta tai Iron Cross Turusta.
Zero Nine käy jopa Lontoossa äänittämässä levyn Deep Purplen laulusolistin Ian Gillanin johdolla.
Ohhoh!
Oz-yhtyeen bodatulla laulusolistilla Ape De Martinilla on puolestaan ylävartalo paljaana, tuima ilme ja hopeinen vesuri.
OHHOH!
Eräänä iltapäivänä löydän kirpputorilta turkulaisen Iron Cross-yhtyeen singlen markalla. Kansi mustavalkoinen, levy-yhtiö Kräk ja musiikki köykäistä vanhan koulukunnan perusheavyä.
Hyhhyh!

Iron Cross - Fight For The Strangers (1987). Nykyään Iron Crossin laulusolisti Tyrone Tougher vaikuttaa tiettävästi Jehovan todistajana.

Suosikissa kirjoitetaan välillä myös punkista, mutta sen parhaat päivät näyttävät olevan jo takanapäin.
Suosikki-lehden sivuja selatessa opin tietämään, että punkkarit ovat poseeraajia, hevi-ihmiset taas musiikin ystäviä.
Vasta myöhemmin opin tietämään, että punk on myös asennetta, sanomaa, kapinaa ja tarttuvia lauluja.
Iron Maidenin perustaja ja tätä nykyä ainoa alkuperäisjäsen, basisti Steve Harris kertoo dokumentissa vihaavansa punkkia sydämensä kyllyydestä.
Se tekee minut kovin surulliseksi.
Ehkä tämä on se elementti, minkä vuoksi Iron Maiden kuulosti ensi alkuun niin sietämättömältä jollotukselta.
- Metallibändeillä on metalliriffit, toteaa Rat Scabies, punk-yhtyeen The Damnedin rumpali Dunnille.
- Vihasin punkkia, punk pilasi oikean musiikin, sähähtää puolestaan Iron Maidenin entinen kitaristi Dennis Stratton.
Mikä sitten on oikeaa musiikkia, mikä taas väärää?
Vuonna 2012 PMMP saattaa edustaa oikeaa musiikkia Suomessa, Robin taas väärää.
Onneksi kaikki brititkään eivät olleet yhtä kapeakatseisia.
- Sex Pistolsin (vuonna 1977 ilmestynyt) eka levy teki vaikutuksen, tunnustaa Saxonin laulusolisti Biff Byford.
Diamond Headin kitaristi Brian Tatler kertoo pitävänsä punkista, hänen mielestään se on erittäin tärkeä osa skeneä.
- Punk räjäytti nämä progemammutit, jotka olivat kasvaneet suuremmiksi kuin elämä. Yhtäkkiä tuhannet skidit kykenivät toteuttamaan rock-unelmaansa klubeissa, Tatler havainnoi.
- Punk kuoli, kun siitä tuli valtavirtaa, järkeilee Rat Scabies.
Kirjailija Mark Gregory toteaa, että monista entisistä punkkareista tuli miljoonia myyviä supertähtiä samalla, kun kuvaruutuun heijastuu valokuvat Billy Idolista, Blondiesta ja Duran Duranista.
Vanhoja punkkareita kaikki tyynni.
Myös suomalaiset metallipäät ovat kunnostautuneet punkin inhoamisessa.
- Vittu mä vihaan punkkia, toteaa suomalaisen Azazel-yhtyeen laulusolisti Lord Satanachia vuonna 2011 ensi-iltansa saaneessa black metal-dokumentissa Loputon Gehennan liekki. (http://www.youtube.com/watch?v=RWzlSeGR5bU)
- Punkkareita on monenlaisiaaaaa, on sekä miehiä että naisiaaaaa. Silti ne on samanlaisiaaaaa, yksiä vitun kusiaisiaaaaa, jollotti myös Sinisen Hevosen laulaja J.C. Adonis yhtyeemme kappaleessa 1977 joskus 1990-luvun alkupuolella.

Vuonna 2012 Oz-yhtyeen Jay C. Blade soittaa bassoa Yö-yhtyeessä ja laulaa valikoidusti Yön keikoilla, kuten tässä Pudonneet-kappaleessa.

1980-luvun puoliväliin saavuttaessa metallidiggarilla alkaa olla Suomessa jo hieman helpompaa.
Ainakin minulla.
Vastapäisestä naapuritalosta löytyy aarreaitta.
Siellä asuu Timo Nyberg -niminen mies, jolla on kaikki parhaat metallilevyt.
Nybergin ansiosta kuulen kaiken sen musiikin, josta olen aiemmin vain Suosikista Juho Juntusen artikkeleista lukenut.
Tamperelaisen levy-yhtiön Poko Rekordsin ja Epe's-levykauppaketjun ansiosta Suomi saa jopa oman hevilehden, Heavy Heavenin.
Sitä toimittaa ansiokkaasti toimittaja Zeus Mattila, jonka tätä nykyä löytää parhaiten Helsingin keskustan Stockmann-tavaratalon viihde-elektroniikkaosastolta.
Parisen vuotta julkaistun lehden mieleenpainuvin juttu on kuitenkin lehden Lontoon kirjeenvaihtajan Esa Koivion tekemä haastattelu itsensä Ozzy Osbournen kanssa. Koivion kysymyksistä yksi on kirjoittanut itsensä suomalaiseen metallihistoriaan ikuisiksi ajoiksi. Toistan kysymyksen nyt tässä.
Ozzy, oletko hullu, voit kertoa minulle?
- En totta vie ole, olen todella herkkä ja tunteellinen ihminen.
Ja niin päin pois.
Itse katselen jälleen kummissani Black Sabbathin Sabotage-levyn kantta ajatellen, etteivät nuo hyypiöt ainakaan täysin tervejärkisiltä vaikuta.
Jos he olisivat kävelleet Helsingin kaduilla tuonnäköisinä 1980-luvulla, olisi heidät pidätetty siveettömästä käytöksestä.
Siinähän Ozzy Osbourne miltei onnistui, kun lähti Helsingissä istumaan iltaa bändikavereidensa kanssa maaliskuussa 1989 järjestetyn lehdistötilaisuuden jälkeen.
Päästyään Kaivopihalla sijaitsevan Café Metropolin ovelle tuumasi ovimies, ettei sisälle ole mitään asiaa tuossa kunnossa. Ei auttanut, että sisälle pyrki miljoonia levyjä myynyt kansainvälinen rocktähti ja hevilegenda.
Kiitoksena kohtelustaan Ozzy päätti virtsata viereiseen porttikonkiin.
Seuraavana päivänä Iltalehti uutisoi aiheesta perin näyttävästi.
Melkoinen punkkari ja anarkisti tuo Ozzy.
Vuonna 2012 heitä pidettäisiin vain hieman mielenvikaisina.

Tältä näytti Ozzy Osbourne bändeineen vuonna 1986.Nuoren teinipojan metallinälkää lievittää vappuna 1985 perustettava helsinkiläinen paikallisradio Radio City, jossa alkaa jonkin ajan päästä pyöriä Hevitaivas-niminen ohjelma kerran viikossa.
Tunti turpaan laidasta laitaan - profeettoina Zeus Mattilan, General Njassan (nyk. Jyrki Jantunen) ja Jone "Stone-Jone" Nikulan kaltaiset asiantuntijat.
Nikulan löytää nykyään Radio Rockista ja Idols-tuomaristosta, Jyrki Jantusen taas Radio Helsingistä ja Facebookista.
Suosikista, Soundista, Rumbasta ja Heavy Heavenista löytyy tieto.
Radio Cityn Hevitaivaasta, Epe'sin postimyynnistä ja Diskeri-, City-Musiikki- sekä Levy Forum-levykaupoista löytyy musiikki.
Kun suomalaisten lehtien tieto ei riitä, luetaan brittiläistä Metal Forcesia tai saksalaista Metal Hammeria.
Ja kun musiikkia ei ole varaa ostaa rahalla, se varastetaan.
Toimiva taktiikka on ottaa yhden vinyylialbumin sisältävä levypussi ja asetella se levykaukaloon. Tämän jälkeen voi valita haluamansa levyt ja kuljettaa ne koululaisen taskualennuksella pois levykaupasta.
Erityisen harjaantunut tässä on nyttemmin julkisuudesta ravintoloitsijana tuttu mieshenkilö.
Ilmeisesti tämän hävikin seurauksena Levy-Forumiin hankitaan myöhemmin varashälyttimet.
Osa nuoruuden anarkiaa ja kapinaa tämäkin - vaikka sitten kalliita levyjä vastaan.
Minä olen vaikuttunut, kun General Njassa kertoo eräässä Hevitaivaan lähetyksessä tuoneensa New Yorkin reissultaan Murphy's Law-nimisen hardcore-yhtyeen debyyttialbumin, jolta aikoo soittaa seuraavaksi kappaleen.
Kappaleen nimi on Beer.
Olen myyty.
Samanlaista tervettä eri vaikutteiden sekoitusta harrastaa myös Zeus Mattila, joka soittaa välillä niin helsinkiläisen Smackin katurockia kuin brittiläisten G.B.H.:n ja The Exploitedin punkin räimettä.
Myöhemmin niin Smackiin kuin Murphy's Law'hin eksyy basistiksi myös Hanoi Rocksista ja Pelle Miljoona Oy:sta tuttu Sami Yaffa, mutta se on jo ihan kolmas juttu.

Murphy's Law: Beer (1986)

Tässä vaiheessa dokumentti unohtaa kuitenkin kertoa, että siinä missä monet entiset punkkarit saivat kaupallisia läpimurtoja tekemällä kaupallisia myönnytyksiä, tekivät toiset taas kaupallisia itsemurhia siirtymällä metallisempaan ilmaisuun - kuten brittiläinen Discharge ja Suomessa vaikka tamperelainen Riistetyt.
Punkkareilta Iron Maiden saa kuitenkin idean julkaista ensimmäisen levynsä itse.
Kyseessä on kolmen laulun demo-ep nimeltään The Soundhouse Tapes.
Se julkaistaan oman Rock Hard-levymerkin alla. Levymerkki on sanaleikki punk-levyjä julkaisseen Stiff Recordsin mainoslauseesta - "if it ain't stiff, it ain't worth a fuck."
Maidenin tapauksessa slogan kuuluu, "if it ain't rock hard, it ain't worth a fuck."
- Punkissa ei ollut sitä voimaa, mitä hevissä oli, analysoi Girlschool-yhtyeen kitaristi-laulaja Kim McAuliffe.
Hei.
Hetkinen.
Mitä tässä nyt oikein tapahtuu?
Kelataanpa nyt hetki taakse.
Hei.
Hei!
HEI!
Kuvaruudussa vilahtaa nainen!
Ensimmäinen heviä soittava naisartisti!
Mitä ihmettä?
Mikä ihme?
Onko tämä ihme?
Ihme on tapahtunut!
HALLELUJA!
Sam Dunn on löytänyt hevinaisen!
Tarvittiin neljä vuosikymmentä ja yli kaksi tuntia kuvaruudulla, kunnes Sam Dunn löytää dokumenttiinsa ensimmäisen naispuolisen artistin.
HALLELUJA!
Mistä se kertoo?
Tähän saakka Dunnin dokumentti on vyöryttänyt kuvaruudulle vain pitkätukkaisia heviurhoja.
Missä ihmeessä kaikki naiset ovat?
Kuten olemme tätä dokumenttisarjaa seuratessamme voineet oppia, ei tytöillä tai naisilla ole ollut juurikaan sijaa metallimusiikissa.
Neljän jakson aikana ruudussa on vilahtanut haastateltavina noin sata miestä ja kaksi naista. Ensimmäisessä jaksossa nähdään naispuoleinen professori, kakkosjaksossa naispuoleinen päätoimittaja.
Neljännessä jaksossa nähdään ensimmäinen naisrokkari.
Mitä opimme tästä?
Sen, ettei naisilla - tai tytöillä - ole sijaa varttuvan hevipojan sielunelämässä.
Eiväthän naiset ymmärrä hevin päälle, ainoastaan miehet.
Siltä se ainakin tuntuu ala- ja yläasteella.
He haluavat vain lällyjä poskivalsseja, eli poskareita.
Minä haluan kovaa kamaa.
Minä haluan raskasta metallia.
Minä haluan heviä.
Yläasteen tytöt ovat ihan tylsiä tyyppejä.
Kunnes kouluun tulee uusi tyttö jostakin.
Taivaastako?
Vai helvetistä?
Hän on koulun ihanin ja kaunein.
Blondi kaunotar, jonka hymy ja eläväinen katse sulattaa paatuneimmankin metallisydämen.
Sitten hän varastaa sen.
Tunne on molemminpuoleinen.
Itäkeskuksessa hän todistaa sen.
Hän toteuttaa toiveeni.
Hän varastaa minulle Soundi-lehden Itäkeskuksen Suomalaisen kirjakaupan lehtihyllystä.
Laittaa sen kirkkaankeltaisen takkinsa povitaskuun ja poistuu huomiotaherättämän huolettomasti liikkeestä.
Minä rakastan tuota naista.
Kaupan ulkopuolella hän kaivaa lehden povitaskustaan minulle.
Minä rakastan tuota naista.

Soundi-lehdestä on auennut kokonaan uusi maailma suomalaiselle metallidiggarille.
Se sisältää ihan toisella tavalla tietoa metallista Suomessa ja maailmalla kuin Suosikki.
Kun Suosikki on ollut ikkuna, on Soundi-lehti ovi.
Joten, kun minulla ei ole ollut rahaa ostaa kyseistä lehteä, on elämäni rakkaus tehnyt elämänsä yön ja varastanut sen minulle.
Voi luoja, miten minä rakastankaan tuota naista!
Enhän minä tietenkään sitä hänelle kerro.
Olenhan hurja hevipoika, joka ei ole kiinnostunut tytöistä.
En todellakaan.
Hevistä vain.
Koulun diskossa olen ajatellut kerätä rohkeuteni ja tunnustaa rakkauteni.
Vihdoinkin.
Tulee suuri ilta.
DJ soittaa poskivalsseja, Sommarideriä, Ooa hela nattenia ja muita vastenmielisiä suomenruotsalaisia renkutuksia.
Minä, minä aion etsiä elämäni naisen käsiini ja tunnustaa hänelle palavan rakkauteni.
Ja siellä hän on.
Suutelemassa tuhannen päissään vieraasta koulusta olevan tuntemattoman pojan kanssa.
Metallisydämeni on murtunut.
Poistun paikalta surumielisenä.
Tunnen vain tyhjyyttä.
Kun seuraavana päivänä ulkoilutan koiraani, kannan särkynyttä sydäntä ja korvalappustereoita.
Kuuntelen Zero Ninen Intrigue-kappaleen yhä uudelleen ja uudelleen.
Kun kappale loppuu, kelaan sen takaisin alkuun.
Annan kyynelten valua poskipäitä pitkin.

Zero Nine: Intrigue (1986)

Samana vuonna kun Zero Nine julkaisee viidennen studioalbuminsa Intriguen, saa suomalainen heavy piristysruiskeen kuopiolaisen Tarotin astuessa kunnian kentille.
Hietalan veljesten, laulaja-basisti Marcon ja kitaristi Zacharyn johtama kvartetti ammentaa vaikutteita niin hevin juurista kuin tuoreemmasta ilmaisusta, yhdistäen Rainbow'n ja Dion sävellysten hengen ja tunnelman Iron Maidenin energiseen kiihkoon.
Edesmenneen Kirka Babitzinin suosittelujen ansiosta Tarot löytää nopeasti kodin Irwin Goodmanin hovisanoittajan Vexi Salmen ja Kirkan säveltäjän Kassu Halosen perustamasta Flamingo-yhtiöstä.
Tarotin vuonna 1986 julkaistu debyyttialbumi The Spell of Iron on edelleen suomalaisen perushevin hienoimpia hetkiä.
Ennen levyn julkaisua Zeus Mattila on jo ehtinyt hehkuttaa Tarotia niin Radio Cityssä kuin Heavy Heavenin ja Rumban sivuilla.
Odotukset ovat siis kovat.
Eivätkä ne ainakaan laske, kun Levy-Forum mainostaa Helsingin Sanomissa lahjoittavansa The Spell of Ironin ostajille Tarotin Aargh, What’s Going On Here?-singlen kaupan päälle.
Pakkohan sellainenkin on saada!
Kinuaminen ja ruinaaminen äidiltä tuottaa toivotun lopputuloksen.
Aargh, What’s Going On Here? osoittautuu rumpali Pecu Cinnarin raivokkaaksi viiden minuutin mittaiseksi rumpusooloksi.
Höh.
No, onpahan nyt sitten sekin ikuistettu jälkipolville.
Amerikkalaisten tukkahevibändien invaasio nakertaa englantilaisten bändien suosiota niiden kotimaassa.
- Van Halen käynnisti jenkkiläisten bändien invaasion, kauan ennen Mötley Crüeta, Poisonia ja Rattia. Trendit vaihtuvat täällä kovin nopeasti, tämä on kuitenkin pieni maa, havainnoi Saxonin Biff Byford.
Joten brittibändit alkoivat matkia Jenkkejä - Ravenista Ozzyyn.
- Katso vaikka Ozzya siltä aikakaudelta, hän muistuttaa ihan Shelley Wintersiä, Ravenin laulaja-kitaristi John Gallagher huokaa.
Sama kehityskaari näkyy myös Suomessa.

Tarot: Love's Not Made For My Kind (1986)

Kun Tarot julkaisee 1988 kakkosalbuminsa Follow Me Into Madness, on bändin imago "amerikkalaistunut". Levyn takakannessa yhtye poseeraa räikeissä väreissä ja massiivisissa permanenteissa, jotka tuovat mieleen Kalifornian glamrock-hirviöt.
Koska Amerikassa kaikki on suurempaa - vitutkin kuin pesuvateja, tokaisi edesmennyt Pete "Räkä" Malmi Soundi-lehdessä 1990-luvun puolivälissä - on Tarot hankkinut 16 Marshall-kaappia lavarekvisiitaksi.
Rumpali Pecu Cinnarinkin tuplabassarisetti koostuu itse asiassa neljästä bassorummusta, kun kaksi bassorumpua on yhdistetty yhdeksi pidennetyksi bassorummuksi.
Ilmankos Tarotin backline kelpaa jopa amerikkalaisille Metallicalle ja Twisted Sisterille heidän vieraillessaan Suomessa 1986.
Nämä kaksi edellämainittua artistia tuo ensi kertaa Suomeen jo edellisestä blogista tuttu Lido Salonen, jonka ansioihin kuuluu lisäksi myös brittiläisen Venomin, amerikkalaisen Manowarin ja ruotsalaisen Europen esikoisvisiitit maamme kamaralle.
Lido Salonen on edellä aikaansa tuodessaan Metallican vierailulle Suomeen peräti kolmelle keikalle joulukuussa 1984 - Tarvasjoen Tarvashoviin, Nivalan Tuiskulaan sekä Helsingin Kulttuuritalolle.
Seura-lehden toimittaja todistaa otsikolla "VÄÄRÄÄ METALLIA", kuinka heavykansa ei osoittanut kiinnostusta Metallican "speed heavya" kohtaan. Kun "Lieto" (sic!) ja Tarvasjoki keräsivät yhteensä tuhat fanaattisinta kuulijaa, oli Kultsalla pelkät rippeet.
Toimittaja evästää Metallicaa ottamaan oppia W.A.S.P.:ilta, joka ei petkuta yleisöään soittamalla sottaisesti ja huonoilla soundeilla.
- Toivottavasti Metallica ottaa oppia, sillä muuten se ei koskaan tule nousemaan lämmittelijää paremmaksi, päättää nimikirjaimilla A.L. kirjoittava toimittaja artikkelinsa. (http://naurunappula.com/541867/metallica-suomessa.jpg)
Olen ikuisesti kateellinen Timo Nybergille, joka todistaa Metallican Kulttuuritalolla vuonna 1984.
- Eka pettymys oli, kun lämppäriksi luvattu Tank oli perunut, oli kuulema rahat loppu. Itseäni asia hieman ihmetytti, koska en voinut ymmärtää, miten isolla rokkibändillä voi olla rahat loppu! Sittemmin ymmärrykseni on hieman kasvanut.
- Kultsalla oli varmaan noin 300 henkeä ja kyllähän se meno kovalta tuntui. Vaikea sanoa miten soittivat, kun ei siitä niin hirveästi tajunnut 14-vuotiaana. Silloin muutenkin tuntui, että kaikki keikat oli hyviä, ehkä ne olikin.
- Keikka alkoi noin tunnin myöhässä. Kuuluttaja ilmoitti, että poikien pitää hieman levätä, kun oli ollut niin pitkä matka edelliseltä keikalta Helsinkiin. Sitä vähän ihmeteltiiin, kun olivat kuitenkin tulleet Amerikasta asti Suomeen, ja sitten tämä pieni siirtymä Suomen sisällä oli heidät niin kovasti uuvuttanut.
- En nyt muista mitä biisejä soittivat, mutta eivät ainakaan Metal Militiaa, mitä ihmeteltiin kovasti. Mentiin sitten keikan jälkeen notkumaan siihen backstagen ovelle, jonne James Hetfield ilmestyikin aika pian. Yksi kaveri siinä sitten kysyikin häneltä, miksi eivät soittaneet ko. kappaletta, johon James vastasi "We don´t like it anymore" ja jatkoi matkaa. Se oli huikea hetki elämässä, Nyberg myhäilee.
Vuonna 1993 samasta Nybergistä tulee Gandalf-yhtyeen kitaristi.

Tältä näytti Metallica vuonna 1985 Tanskassa Master of Puppets-levyn äänitysten aikoihin.

Väärää metallia soittaa myös Def Leppard, joka saa silminnäkijähavaintojen perusteella täystyrmäyksen kotimaassaan Readingin festivaaleilla Etelä-Englannissa kesällä 1980.
- Olen asiasta täysin eri mieltä. Arvostelijat väittivät näin, mutta se on paskapuhetta. Yksi kirjoittaa näin ja yhtäkkiä kaikki yhtyvät kuoroon, laukoo Leppardin solisti Joe Elliott terhakkaan vastalauseensa.
Def Leppard ei halua missään nimessä olla osa NWOBHM:ia. Ymmärtäähän sen. Leppardilla on ihan omat suunnitelmat. Niissä yhdistyy AC/DC ja Queen. Niiden suunnitelmien seurauksena yhtyeen tammikuussa 1983 julkaistava kolmosalbumi Pyromania myy yli 10 miljoonaa kappaletta Yhdysvalloissa.
Toki yhtye maksaa menestyksestään myös kovaa hintaa: 21-vuotias rumpali Rick Allen ajaa urheiluautollaan kolarin uudenvuodenaattona 1984, missä menettää toisen kätensä ja kitaristi Steve Clark juo itsensä hengiltä 8. tammikuuta 1991, 30-vuotiaana.
- Rock! Rock! Till you drop! Rock! Rock! Never stop, kuten Leppard laulaa Pyromanian avausraidalla.
Kun Samson solistinaan Bruce Dickinson esiintyy vuotta myöhemmin Readingin festivaaleilla lauantaina 29. elokuuta 1981, on yhtyeellä yleisössä arvovieraita, Rod Smallwood ja Steve Harris.
- Steve ja Rod tulivat eritoten katsomaan minua, Bruce Dickinson muistelee.
Syyskuussa 1981 Samsonin laulajasta Bruce Dickinsonista tulee Iron Maidenin solisti Bruce Dickinson.
- Jos Maiden aikoi tehdä läpimurron Amerikassa, he tarvitsivat laulajan, joka pystyi kilpailemaan Ronnie James Dion, Robert Plantin ja David Lee Rothin kanssa. Kaikki laulajia, jotka lauloivat korkealta ja kovaa, toteaa Maidenin alkuperäinen kitaristi Dennis Stratton, joka vaikutti yhtyeessä vuosina 1979-80.
NWOBHM:n huippuhetkeksi Diamond Headin Brian Tatler määrittelee Maidenin kolmosalbumin, The Number Of The Beastin julkaisun.
- NWOBHM pakotti taistelemaan, määrittelee Judas Priestin solisti Rob Halford.
Vanhat pierut kuten Judas Priest, Ozzy, Deep Purple ja Whitesnake sisuuntuvat.
22. maaliskuuta 1982 julkaistava The Number Of The Beast nousee kotimaassaan listaykköseksi ja myy Yhdysvalloissakin platinaa, eli yli miljoona kappaletta. Brittien punkmuoti vaihtuu hevimuotiin - farkkukankaaseen, nahkaan ja spandexiin.
- Bändin suosio voidaan mitata sen valoshow'n perusteella, toteaa kirjailija Mark Gregory.
Tai sitten vahvistimien määrällä.
Kuopiolaisen Tarotin pojat eivät vain tienneet, että maailmantähdillä oli usein käytössä vain vahvistinseinä kulissina - Tarotin pojat olivat ostaneet oikeat vahvistimet.
Tarot maksaisi siitä vielä kalliisti.

Tarotin livemeininkiä Lappajärven Tulivuorirockissa 23. heinäkuuta 1988.

On synkkä ja sateinen ilta Helsingin Kampissa syksyllä 1992. Vituttaa. Mitä minä täälläkin oikein teen. Yhtäkkiä mieleni kirkastuu. Hetkinen, mikä tuo oikein oli? Mitä tuossa oikein lukee?
TAROT.
Shadow Club.
Sehän on tänään.
Shadow Club, sehän on tuo piskuinen kellariklubi tuossa kivenheiton päässä.
Vieläkö tuo yhtye on olemassa?
Sinne!
Se on varmasti jo ihan kehäraakki.
Keikka käynnistyy Black Sabbathin Children Of The Gravella.
Paikalla on ehkä noin 60 ihmistä.
Vahvistinrivistö ja toinen kitaristi ovat vaihtuneet pariin kitarakaappiin ja kosketinsoittajaan.
Tupeeratut tukat ja naisten vaatekaappien sisältö mustiin farkkuihin ja laittamattomiin hiuksiin.
Herranjumala!
Bändihän on pelottavan kovassa iskussa!
Niin menee puolitoista tuntia, kuin siivillä.
Pakkohan noita herroja on käydä morjestamassa lavan takana.
Hikinen Marco Hietala ottaa ylisanat kiitollisena vastaan.
- Meillä on uusi levy tulossa, haluatko sen?
Marco kaivaa kassejaan ja poimii niiden uumenista 90 minuuttisen TDK AD90-nauhan.
Tarot - To Live Forever.
Otetaan haltuun.
Lupaan kirjoittaa ylistävän arvostelun keikasta Rumba-lehteen.
Näin myös teen.
Seuraavalla Tarotin keikalla Helsingissä Cafe Nouveaussa on noin 4-500 ihmistä.
Tästä alkaa Tarotin hidas, mutta määrätietoinen nousu kohti suomimetallin kirkkainta kärkeä.

Tarot vuosimallia 2010. Laulaja-basisti Marco Hietalan on vuodesta 2002 löytänyt myös kiteeläisestä sinfoniametallibändi Nightwishistä.

Myös maailmalla metalli elää absoluuttista alennustilaansa grungen vanavedessä.
Kun Iron Maidenilla oli vielä joulukuussa 1986 massiivinen show Helsingin Jäähallissa, rämpii yhtye uransa aallonpohjassa kymmenen vuotta myöhemmin, kun yhtye saapuu keikalle Helsingin Kulttuuritalolle 27. lokakuuta 1995, solistinaan Blaze Bayley.
1400 henkeä vetävä Kulttuuritalo ei ole edes loppuunmyyty.
Jos Maiden soittelee valikoidummalle yleisölle 1990-luvun puolivälissä, kiertelee Bruce Dickinson Tavastian kaltaisia klubeja markkinoimassa soolouraansa. 26. huhtikuuta 1996 mies päätyy jopa Helloweenin lämmittelijäksi Tavastia-klubille Skunkworks-yhtyeensä kanssa.
Näihin aikoihin Dickinson joutuu jopa nöyrtymään illastamaan fanien kanssa, jotka ovat voittaneet Suosikin järjestämän fanikilpailun.
Minä puolestani joudun nöyrtymään kirjoittamaan pikku jutun tästä tapaamisesta ja illallistamaan näiden fanivoittajien tavoin Bruce Dickinsonin kanssa.
Ja reilut 10 vuotta myöhemmin sama mies esiintyy Suomessa stadioneilla kymmenille tuhansille ihmisille saman yhtyeen kanssa, joka syksyllä 1995 ei myynyt edes Kulttuuritaloa täyteen.
Eikä hänen tarvitse tällöin enää aterioida Nalle Östermanin kanssa.

Suomen Savossa 25. lokakuuta 2012,

Nalle Österman