Tremen ensimmäisen tuotantokauden 80-minuuttisen päätösjakson nimi I’ll Fly Away tulee jazz-hautajaisissa suositusta gospel-hymnistä, joka kuullaankin jakson loppupuolella. Toinen kausi jatkaa samalla ohjelmapaikalla saumattomasti.
Tremessä soi rap ja hip-hop
Davis McAlary siteeraa äidilleen OffBeat-lehden Shame, Shame, Shame -kritiikkiä, jossa mainitaan myös 5th Ward Weebien rap-kappale Fuck Katrina.
Fuck Katrina soi autossa neljännen jakson kohtauksessa, jossa Sonny palaa Texasin-reissultaan
Bounce on hip-hoppia New Orleansin tapaan. Sen ominaispiirteinä ovat puhdikas beat ja mukaan sisällytetyt paikalliskulttuurilliset viittaukset, kuten Mardi Gras -intiaanien laulut.
Big Cheaf Lambreaux ottaa tirsat ja Guardians of the Flame -heimon nuoriso kuuntelee New Orleans -rappari Juvenilea.
Juvenilen albumi Realty Check ilmestyi maaliskuussa 2006.
Bounce.
Lambreaux herää, haukkuu nuorisomusiikkia “kiinalaiseksi” ja laittaa soimaan parempaa musiikkia:
Danny Barker & Baby Doddsin Indian Red.
Kohtauksessa Bywaterin baarissa soi Quintron & Miss Pussycatin Swamp Buggy Badass.
Kohtauksessa Davis McAlaryn rappusilla soi NO-rappari Katey Reddin kappale Melpomene Block Party.
Daymon baarissa soi Juvenilen klassikko Nolia Clap.
Jaksossa mainitaan myös NO-rapparit Mystikal, Cheeky Blakk ja Lil Wayne. Sarjan seuraavalla, eli toisella tuotantokaudella rapin ja hiphopin osuus Tremessa vahvistuu.
Vanha liitto
Trombone Shorty järjestää Antoine Battisten studiokeikalle, joka on kunnianosoitus Cosimo Matassan J & M Recording Studiossa äänitetylle New Orleansin “vanhan liiton” rhythm & bluesille. Session kapellimestarina toimii Allen Toussaint.
Äänittäjä Cosimo Matassa ja 1960-luvulla musiikilliseksi keskushahmoksi kohonnut Allen Toussaint kertovat 1985 Matti Laipion radio-ohjelmassa vaatimattomista studio-olosuhteista ja New Orleansin soundin muotoutumisesta. Voit kuunnella ohjelman Elävässä arkistossa.
Art Neville esittää vuonna 1958 Specialty Recordsille levyttämänsä vastustamattoman kappaleen Cha Dooky Doo.
Arthur Lannon Neville oli singlen julkaisuvuonna 21-vuotias.
Allen Toussaint kannustaa kitaristi Renard Pochea soittamaan ylimääräisen rundin sooloa, jos siltä tuntuu.
Korttiringissä surkean käden saa Clarence “Frogman” Henry, jonka vuoden 1956 levytys Ain’t Got No Home oli iso hitti. Porukan varsinainen korttihai on kuitenkin Irma Thomas, jonka levytys Time Is on My Side ilmestyi alkuvuodesta 1964. The Rolling Stonesin myöhemmin samana vuonna tekemä ja hitiksi noussut cover-versio kuitenkin katkaisi alkuperäislevytyksen lupaavan nousun, mikä katkeroitti New Orleansin laululintusen jopa siinä määrin, että hän ei suostunut esittämään laulua julkisesti vuosikymmeniin.
Thomasin versio julkaistiin alunperin Anyone Who Knows What Love Is (Will Understand) -singlen B-puolena.
Dave Bartholomew – yksi rock’n’rollin alkemisteista
Irma Thomasia trumpetillaan peesaa Dave Bartholomew, jonka CD-boxia (ja vieläpä suljetusta Tower Recordsin levykaupasta pöllimäänsä sellaista) Davis tarjosi Tremen avausjaksossa Janettelle vastineeksi viinipullosta.
Melkein kaikki Fats Dominon 1950- ja 1960 -lukujen hitit olivat Dave Bartholomew’n osakirjoittamia ja tuottamia: Domino-Bartholomew onkin yksi New Orleansin musiikkihistorian menestyneimmistä tiimeistä. Bartholomew vaikutti suuressa määrin New Orleansin osuuteen siinä prosessissa, jonka myötä rhythm & bluesista alkoi muodostua käsite nimeltä rock’n’roll. Allen Toussaintin työ kaupallisen NO-musiikin keskushahmona voidaan nähdä suorana jatkumona Bartholomew’in “hallintajaksolle” ja Toussaint onkin myöntänyt Bartholomew’n olleen hänelle roolimalli.
Bartholomew on sekä Rock & Roll Hall of Famen että Songwriters’ Hall of Famen jäsen ja teki myös cooleja soololevytyksiä. Tässä hyvää riimittelyä biisissä The Monkey
Katkarapuja & gumboa mambomeiningillä.
Dave Bartholomew lauloi vuonna 1953 myös kappaleen ”kulkusistaan” (My Ding-a-Ling). Rallatus ei mennyt kuitenkaan juuri lainkaan kaupaksi. Mutta ainakin yhden kappaleen sinkkua osti todistettavasti saintlouislainen kampaaja Charles Edward Berry, joka taiteilijanimellään Chuck Berry oli nostava tuon pikkutuhman rallin vuonna 1972 listaykköseksi Englannissa. Tämä huolimatta siitä, että monet radioasemat kieltäytyivät soittamasta My Ding-a-lingia ja siitäkin, että brittien tuolloinen moraalinvartija numero yksi Mary Whitehouse yritti julistaa laulun pannaan – tuloksetta. “Eräskin opettaja”, Whitehouse kirjoitti BBC:n pääjohtajalle, “kertoi meille, kuinka hän yllätti luokallisen pikkupoikia, hoilaamassa laulua, housujen sepalukset auki. Uskomme ja luotamme, että olette samaa mieltä kanssamme siitä, että moiseen käytökseen innostava laulu ei kuulu BBC:n asemassa olevan välineen ohjelmistoon, vaan todellakin aivan päinvastoin. "
Bartholomew’n alkuperäislevytys.
Annien aktiviteetteja
Annie ja Harley kirjoittavat yhdessä laulua. Tekstissä mainitaan Gentilly (tulvaveden tuhoama asuinalue) New Orleansin Vieux Carre (eli ranskalainen kortteli ranskaksi), Lower 9 (alempi yhdeksäs kaupunginosa, joka myös tuhoutui patojen pettämisen takia), Central City (asuinalue Louisiana Superdomesta lounaaseen) ja Uptown (Mississippi-joen ympäröimä puolikuun muotoinen osa kaupunkia).
Annien biisiin lisäämä fraasi “Jock-a-mo fee nah nay” on Mardi Gras -intiaanien traditionaalinen iskulause, joka on kuultavissa myös lauluissa kuten “Iko-Iko” tai “Brother John.”
"Jock-a-mo fee nah nay"
Annie mainitsee olevansa menossa Lucinda Williamsin keikalle Tipitina’siin. Williamsin laulu Lake Charles albumilta Car Wheels on a Gravel Road soi jaksossa kolme Desautelin ravintolassa. Harleyta esittävä Steve Earle toimi kyseisen albumin osatuottajana ja on kuvaillut kokemusta myöhemmin “epänautittavimmaksi levytystyökseen ikinä”.
Lloyd Price ja Stagger Lee
Lloyd Pricen levytys Stagger Lee kertoo St. Louisissa vuonna 1895 tapahtuneesta kuuluisasta ampumavälikohtauksesta, jossa Lee Sheldon alias “Stagger Lee” surmasi Billy Lyonsin noppapelistä aiheutuneen erimielisyyden tuloksena. Lyons (ammatiltaan vallitustyöntekijä) vei paitsi Stagger Leen rahat, myös upouuden Stetson-hatun, mikä lienee ollut ns. ”viimeinen niitti”.
Stagger Lee oli hitti vuonna 1959.
Stagger Lee oli maineeltaan ”bad man” eli pahis, joten Billy erehtyi voittamaan väärän miehen. Tarinasta tuli folklorea ja Stagger Leen ja Billyn kahakka sai yhä uusia muotoja. Siitä sepitettiin monenlaisia uusia lauluja - myös bluesversioita.
Mississippi John Hurtin näkemys tapahtumista.
Desautelin läksiäiset
Serenadin Janette Desautelille laulaa John Boutte, mies Tremen tunnarikappaleen takana. Laulu on Bring It On Home To Me.
Sam Cooken klassikko.
Koska Janette pitää enemmän katkarapu- kuin paahtopaisti-po-boyseista, vie Davis leidinsä lounaalle Domilise’siin - perusmestaan nimenomaan po-boy-voileipien saralla.
Janette tilaa fried-shrimp po-boy’n.
Davis ja Janette bailaavat livemusiikin tahdissa Le Bon Temps Roulessa, kun lavalla huhkii Soul Rebels Brass Band solistinaan slidekitaravelho ja laulaja John Mooney.
Soul Rebels Brass Band ja Mooney esittävät kimpassa Grayson Cappsin laulun Drink a Little Poison (4 U Die).
Davis vie Janetten yömyssylle osoitteessa 3811 St. Charles Avenue sijaitsevaan The Columns Hoteliin. Columns rakennettiin vuonna 1883 sikaripatruuna Simon Hernsheimin yksityisasunnoksi. Sisäotokset Louis Mallen vuoden 1978 elokuvaan Pretty Baby kuvattiin kyseisessä hotellissa.
New Orleansin Storyvilleen sijoittuvassa filmissä lapsiprostituoidun pääosaa näytteli Brooke Shields.
Columnsin baarissa soi James Bookerin versio On The Sunny Side of The Streetista.
Katrina-takaumat
Jakson Katrina-takaumissa valmistaudutaan kohtaamaan myrsky ja evakuoidaan kaupunkia. Dr. Steve Lyons antaa Weather Channelilla sääennusteen. Antoine Batiste hakee viime minuuteilla muistoksi Baby Dodds Trio & Danny Barkerin lp:tä Jazz La Creole, jonka löytääkin, mutta unohtaa (epäilemättä pilvipäissään) pöydälle. Albert Lambreaux laudoittaa ikkunoita. Ruuhkautunut evakuointiliikenne on painajaismaista. "Palaan parin päivän päästä", sanoo joku. Meksikonlahdella vahvistuvan myrskyn ennustetaan suuntautuvan suoraan New Orleansiin. Sen pelätään olevan “The Big One”, joka aiheuttaisi tuhoa kaupungille.
Takauma muistuttaa, kuinka tuona elokuun lopun lauantaina yli miljoona ihmistä temmattiin ikävästi pois viikonloppurutiineistaan ja viettämään jännittyneen, helteisen päivän valmistautuessaan yllättäen kohti alavaa kaupunkia kaartaneen Katrina-hurrikaanin saapumiseen. Sen odotettiin rantautuvan New Orleansiin maanantaiaamuna. Sunnuntaina, elokuun 29. päivä pormestari Ray Nagin toimeenpani kaupungissa sen historian ensimmäisen pakkoevakuoinnin.
"Toivoisin voivani antaa parempia uutisia, mutta nyt vastassa on myrsky, jota suurin osa meistä on aina pelännyt” kertoi Nagin tiedotustilaisuudessa. "Tilanne on hyvin vakava. Tämä tulee olemaan ennennäkemätön tapahtuma.” Evakuoinnin aiheuttamien liikenneruuhkien takia Janetten ajomatka Alabaman Huntsvilleen kesti 16 tuntia (normaali kesto seitsemän tuntia).
Jaksossa kaksi hahmoa lausuu ääneen yleisen paikallisen uskomuksen: trooppiset myrskyt väistyvät pohjoiseen tai itään ennen osumistaan New Orleansiin. Katrinan tapauksessa kävi juuri näin. Myrskyn silmä ei osunutkaan kaupunkiin vaan lähelle Louisianan ja Mississippin rajaa. Antoine Battisten, Albert Lambreauxin ja Janette Desautelin kodit kärsivät tulvavahinkoja, koska liittovaltion suunnittelemat tulvavallit eivät kestäneet Katrinan intensiteettiä ja pettivät.
Michael Grunwald, kirjoitti Time-aikakauslehdessä elokuussa 2007 suunnilleen näin:
“Kaikkein tärkeintä on muistaa, että New Orleansin joutuminen tulvaveden valtaan ei ollut luonnonkatastrofi. Kyseessä oli ihmisen aiheuttama suuronnettomuus; seuraus surkeasta suunnittelusta, asioiden väärästä tärkeysjärjestyksestä, julkisten varojen väärinkäytöstä ja niiden väärästä kohdentamisesta. Katrina ei ollutkaan voimakkusasteen viisi tappaja - se, jota Big Easy oli aina pelännyt, vaan voimakkuusasteen kolme myrsky, joka ohitti New Orleansin. Kaupungissa se oli pahimmillaan vain heikon kakkosen luokkaa. Kaupungin suojausjärjestelmän olisi pitänyt estää tulviminen, jolloin meidän ei olisi koskaan tarvinnut nähdä Superdomen kurjuutta, ihmisten epätoivoa talojen katoilla, järkyttäviä näkyvjä vedenalaisesta Mardi Gras -kaupungista viikkojen ajan. Meidän ei olisi koskaan tarvinut kuulla kommenttia ‘Hemmetin hyvää työtä, Brownie’. Hätätilavirasto FEMA oli syntipukki, mutta todellinen syyllinen oli Yhdysvaltain armeijan tekninen suunnittelu, joka vallitti joen suiston liian pitkälle ja tuhosi näin kosteikot, jotka muodostivat ennen joen luonnollisen puolustusmekanismin.”
Creighton Bernette kuvaa värikkäästi pahimmanlaatuisen myrskyn reittiä, joka seuraa "Mr. Go’ta" ja peittää sitten kaupungin seitsemänmetriseen vesi- ja myrkkyjätekerrokseen. Mississippi Gulf Outletia (lyhenne: "MR-GO"), noin 100 kilometrin pituista kanavaa Meksikonlahden ja New Orleansin välillä, on syytetty marskimaan tuhoamisesta vuosikymmenien kuluessa, mikä edelleen aiheutti Katrinan aikana valtavia tulvia St. Bernardin alueelle ja osaan New Orleansia.
Kanava on nyt suljettu, ja tulvaportti rakenteilla.
“Kehdosta hautaan”
Creighton Bernetten ruumis löydetään Mississippi-joesta läheltä Chalmetten pikkutaajamaa.
Marssirumpali Benny Jones Sr. johtaa Treme Brass Bandia. “Uncle” Lionel Batiste soittaa bassorumpua. Kumpikin nähtiin Tremen avausjakson hautajaiskohtauksessa. Jones antaa bändille merkille aloittaa kappaleen Oh, Didn’t He Ramble, joka on traditionaalinen jazz-hautajaisten kevennys, kun vainaja on saatu monttuun ja saattojoukko jättää luutarhan taakseen.
“Ashes to ashes, dust to dust – if the women don’t get you the liquor must.”
Khandi Alexander tanssi uransa alkuvaiheessa Broadwaylla ja oli Whitney Houstonin koreografi. Ensimmäisen tuotantokauden päättävän jakson jazz-hautajaisten filmauksissa hänen Floridassa asuva isänsä oli vakavasti sairas. “Omistin sydämessäni second linen isälleni,” Alexander sanoi. “Ja hän kuoli samana iltana.” Alexander ei ole pystynyt katsomaan jaksoa alkuvuoden 2011 jälkeen.
“I’ll Fly Away”…
Jakson lopussa Antoine puhuu taksikuskille (Art Jackson) niistä kuudesta dollarista, jotka on edelleen velkaa kyydistään hautajaisiin, jotka päättivät ykkösjakson.
Tämä jakso on omistettu Tremen apulaistuottajalle ja sen käsikirjoittatiimiin kuuluneelle David Millsille, joka kuoli aivoaneuysmaan 48-vuotiaana ollessaan valvomassa jakson yhdeksän kohtausta, jossa Creighton Bernette piipahtaa Café du Mondessa. Mills käsikirjoitti joitakin aikakautensa hienoimmista tv-draamoista kuten NYPD Blue, The Wire ja Homicide – Pelon kadut. Näyttelijät ja tuotantoryhmä istuttivat New Orleans City Park -puistoon nimikkopuun Millsin muistoksi. The Rebirth Brass Band vastasi muistotilaisuuden musiikista. Jaossa oli myös Hubig’sin omenapiiraita, joiden käärepaperiin oli painettu teksti “David Mills – 1961 – 2010 / Won’t Bow, Don’t Know How”. (Janette Desautel loihti Tremen pilottijaksossa laukustaan Hubig’sin piiraan)
Ensimmäisen tuotantokauden päätöskappale.
Steve Earlen This City on juuri se kappale, jota Harleyn roolissa nähtävä Earle kirjoitti Annien kanssa jaksossa aiemmin (katso “Annien aktiviteetit”).
Aivan mahtavaa, että tällaisia artikkeleita tehdään! Loistava, monikerroksinen ja monella tapaa viihteellinen Treme itsessään on jo käsittämättön saavutus sarjaksi. Aivan mahtavaa, että musiikkianti on avattu vielä kaupan päällisiksi, sillä asiasta kiinnostuneelle noviisille tämä on aarrearkku! Käsittämätöntä kuinka paljon ja pitkäksi aikaa tunnin jaksosta saa viihdettä ja jotain vielä enemmän...