Ylläolevan laskelman mukaan Rkp saa siis viimeisen paikan ja sitä uhkaa käytännössä kristillisten ehdokas vaaliliitosta – käytännössä Sari Essayah. Eroa on noin 15.000 ääntä, mikä on aika paljon, melkein mahdoton tavoite vaaliliitolle umpeen kurottavaksi.

**

Entä jos äänestysvilkkaus on pienempi? Mikäli se putoaa 35 prosenttiin, ja samalla kolmen suuren puolueen ääniosuus hieman kasvaa, tulos näyttää tältä (kursivoiduissa luvuissa ei merkitsevää eroa).
  

Viimeisestä paikasta on kova kilpa, mutta Rkp näyttäisi selviävän kuiville. 13. mepin saa joko Sdp, keskusta tai vihreät.

**

Entäpä jos vaalivilkkaus nousee viime vaalien tasolle, hieman yli 40 prosentin. Silloin tulos voisi olla tämänkaltainen (taulukko päivitetty 2.6.):
 

Tässä vaihtoehdossa Rkp taistelee viimeisestä paikasta vasemmistoliiton kanssa.

- Ilkimykset kysyvätkin, mikä on Rkp:n vaalilause. – Rösta – älä äänestä.
 

**

(Päivitys 2.6.:)

Olen saanut vasemmistoliitosta palautetta 41 %:n laskelmasta. Alkuperäisessä laskelmassa olivat perussuomalaisten ja kristillisten vaaliliiton toinen ja sitä seuraavat vertailuluvut poskellaan; ne on nyt korjattu. Vasemmistoliiton äänimäärää olen myös hiukan tarkistanut ylöspäin.

Vasemmistoliitto kritisoi arviotani puolueen äänimäärästä, joka putoaa, vaikka äänestysaktiivisuus nousee. - Miten selitän asian? 

Olen olettanut, että vasemmistoliitto - siitäkin huolimatta että puolueen väki äänestää erittäin tunnollisesti - ei kykenisi kovin paljon nostamaan ääniosuuttaa kovin paljon yli kuuden prosentin, vaan "lisä-äänet" menisivät muille.

Jälkikäteen ajatellen olen ehkä arvioinut vasemmistoliiton äänisaaliin hieman alakanttiin. Puolueen eduskuntavaalikannatus on nimittäin ollut hieman noususuunnassa toukokuun lopulla (kannatustrendeistä kirjoitan kokonaan uuden postauksen vielä tänään).

Tein uuden paikkakalkyylin olettamuksella, että viime vaalin vilkkaustasolla vasemmistoliitto saisi annettavista äänistä karvan verran alle 7 prosenttia, Rkp 6 prosenttia, vaaliliitto runsaat 9, vihreät 11, keskusta noin 20, demarit hiukan alle 20 ja kokoomus 27 prosenttia.

Tuollaisella tuloksella vasemmistoliitto menisi kirkkaasti Euroopan parlamenttiin. Puolue saisi kymmenennen paikan jaossa olevista kolmestatoista paikasta.

Viimeinen paikka menisi demareille (jotka saisivat yhteensä kolme paikkaa kuten myös keskusta) mutta Rkp:n painajaisuni olisi askeleen lähempänä toteutumistaan: puolue menettäisi mepin.

Loppuun kuitenkin vastuurajoitus: Kaikissa laskelmissa on lukuisia oletuksia, joista todennäköisesti kaikki eivät toteudu. Lopputulos on selvillä sunnuntai-iltana.

Tähänastisen vaalitaistelun kiivain poliittinen väittely käytiin eilen eduskunnan täysistunnossa. – On muuten hienoa, että valtakunnan ykkösareenaa todella käytetään siihen, mihin se on tarkoitettukin: poliittisten mielipiteiden reippaaseen tuuletukseen.

Keskustan kansanedustaja ja eurovaaliehdokas Markku Laukkanen kertoi ryhmänsä nimissä mahdollisimman painokkaasti, että presidentti joutaa pois EU:n huippukokouksista. Tästä asiasta kirjoitin jo viime viikolla, joten asia sinänsä ei minua hirveästi yllättänyt.

Enemmän olin ällistynyt ajoituksesta. Selvästikin ehdotus oli osa keskustan eurovaalitaktiikkaa.

Mietin, minkä viestin keskusta sitten lähetti? Päädyin tähän: ”Vaikka muiden housut ja helmat tutisevatkin, Matti Vanhasen johtama puolue urhoullisesti uskaltaa haastaa sosiaalidemokraattien riveistä nousseen istuvan presidentin Tarja Halosen mielipiteet.”

Selväksi tuli, mutta oliko ajateltu loppuun. Timo Soini (perus.) loikkaisi kärppänä Laukkasen lämmittämään puhujapönttöön päästen nuolaisemaan kansalaisten enemmistöä, joille presidentin valtaoikeudet ovat tärkeä asia.

Tästä yhtenä osoituksena tammikuussa tilaamamme tutkimus, joka kertoi, että kansalaisten ylivoimainen enemmistö kääntäisi perustuslailliset EU- voimasuhteet päälaelleen. Jopa 80 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että presidentin pitäisi johtaa EU-politiikkaa.

Eilisessä debatissa panin merkille myös Eero Heinäluoman (sd.), jonka paidankaulusnappi oli lentää kiihkeässä vastaväitteessä. Sen vuoksi oli pakko tarkistaa, muistinko väärin, mitä Sdp on tänä keväänä sanonut presidentin EU-vallasta.

Muistin sittenkin oikein. Sdp:n puoluevaltuuston kannanotossa todetaan, että valtioneuvoston johtavaa roolia EU-asioissa voidaan selkeyttää. Myöhemmin vielä huhtikuussa puheenjohtaja Jutta Urpilainen vahvisti, että EU-asioissa Sdp on valmis tarkistamaan tasavallan presidentin valtaoikeuksia ”pääministerin hyväksi”

Mutta näitä lausuntoja ei tietenkään toistella vaalitilanteessa.

Kokoomuksen asuntoministeri Jan Vapaavuori ryöpyttää aamun Helsingin Sanomissa pääministeri Matti Vanhasta (kesk.) ”pyhästä alueellistamisesta”. Vapaavuori on ottanut kopin Vanhasen heitosta, jonka mukaan valtion tuottavuusohjelmasta voidaan tinkiä alueellistamisen hyväksi.

Ministerit näyttävät tarttuneen innokkaasti hallituksessa sovittuun ”vaalikeskusteluun”. Vanhasen hallituksissa on ollut tapana, että noin kaksi viikkoa ennen vaaleja ministerit voivat ottaa lähikontaktia toistensa kanssa, kunhan arvostelu ei horjuta hallitusyhteistyötä. Tarkoituksena on innostaa äänestäjiä uurnille käymällä rapsakkaa poliittista keskustelua myös hallituspuolueiden kesken.

Tämänkertaisen keskustelusarjan avasi keskustan ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen, joka lauantaina puhisi kokoomuksen Nato-politiikasta. Moitteet oli kohdistettu puoluejohtaja Jyrki Kataiselle, joka kuitenkin väisti laukaukset eikä halunnut kommentoida Väyrysen väitteitä.

Vastaajaksi joutuikin taas kerran Vanhanen. Sunnuntaina lähetetyssä pääministerin haastattelutunnilla Vanhanen ei nähnyt asiassa ongelmia.

A propos alueellistaminen. Kokoomuksen kaksoistaktiikka on poliittisesti näppärää. Alueilta kotoisin olevat ministerit – kuten muun muassa Katainen – voivat ajaa hajasijoituspäätöksiä ja samaan aikaan Helsingin seudun ministerit voivat niitä vastustaa.

Kummatkin hyötyvät, kun kuulijoina ovat oman vaalipiirin äänestäjät. Uskottavuus edellyttäisi kuitenkin edes yhden siirtohankkeen torppaamista.
 

Radion Ykkösaamussa perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi (kok.) ja varapuheenjohtaja Jacob Söderman (sd.) ottivat tänään yhteen presidentin valtaoikeuksista.

Södermanilla oli kiinnostavia näkökulmia, jotka aiempaa paremman selittävät presidentti Tarja Halosen ja demareiden mielipiteitä valtaoikeuskiistassa.

Näin Söderman sanoi Ykkösaamussa:

”Meidän poliittinen eliitti haluaa katkaista kansalta mahdollisuuden vaikuttaa presidentin kautta ulkopolitiikkaan. Ja kansa taas tukee voimakkaasti tätä vaalitapaa, koska se haluaa, että valitaan joku, joka varoittaa ulkopoliittisista vaaroista ja joku, joka vahtii puolueita. Sehän on aika huvittavaa, että (meillä) on hyvin porvarillinen maa ja valitaan demaripresidentti. Et siis kansa haluaisi pitää silmällä mitä tehdään. Tässä siis oikeastaan halutaan tukkia linjat, ottaa häneltä (presidentiltä) valta pois.”

Söderman myös kertoi, mitä nuo ulkopoliittiset vaarat ovat ja mikä hänen mukaansa on puolueiden ratkaiseva erimielisyys:

”Pidän tärkeänä, että Suomi ei alista pääsääntöisesti ulkopolitiikkaa EU:lle ja nimenomaan sitä (ulkopolitiikkaa suhteessa) tähän suureen Venäjään, joka on välillä hyvin arvaamaton; että Suomi säilyttää mahdollisuuden pitää omia ulkopoliittisia suhteita (Venäjään). Tää on kai se meidän todellinen suuri erimielisyys.”

Tiivistäen Södermanin ajatus kulkee jotenkin näin: Presidentillä pitää säilyttää valtaa ulkopolitiikassa, jotta hän voi vetää hätäjarrusta, jos hallitus tekee tyhmyyksiä Venäjän kanssa.

**

Vaalikoneessamme on kysymys Venäjän ja Saksan välille suunnitellusta maakaasuputkesta. Suomi hyväksyy putken rakentamisen, mutta yllättävän moni ehdokas on sitä vastaan.

Rakentamista vastustetaan eduskuntapuolueissa näin:

Vihreät 80%
Kokoomus 68%
PS 62%
Rkp 47%
Vas. 35%
KD 33%
Sdp 16 %
Keskusta 10 %
KAIKKI 43%

Voimakkainta vastustus on vihreissä, joiden ehdokkaat perustelevat mielipiteitään muun muassa näin:

Kasvi, Jyrki:
"Kallis ja turha hanke, jonka ainoa perustelu on Venäjän halu vähentää riippuvuuttaan entisistä alusmaistaan. Lisää myös turvallisuuspoliittista jännitettä Suomenlahdella."

Hautala, Heidi:
"Kaasuputki on hyvä esimerkki huonosta tavasta tehdä päätöksiä yhden suuren EU-maan, Saksan, ja Venäjän kesken."

Kokoomuslaiset putkiaktivistit kertovat vastustuksensa vaikuttimista esimerkiksi näin:

Vatanen, Ari:
"Kreml(ille) [---] energia on osa ulkopolitiikkaa ja he haluavat vain oman kätensä olevan EU:n ’happihanalla’. North Stream -putken kohdemaista Baltian maat, Puola ja Ruotsi näkevät, mitä on tapahtumassa ja vastustavat. Rva Halonen on ainoa, joka puolustaa North Stream -putkea, ja Suomi vaatii vain ympäristöselvityksiä. Sama asia, kuin jos mies katsoisi vain köyden turvallisuusluokitusta, mutta ei huomaisi, että se kulkee hänen kaulansa ympäri”

Pietikäinen, Sirpa:
”Ilman laajamittaista ympäristövaikutusten arviointia näin suurta ja potentiaalisesti Itämeren ympäristölle erittäin haitallista projektia ei saa lähteä toteuttamaan. Ympäristövaikutusten arviointi mitä todennäköisimmin johtaa siihen, ettei kaasuputkea voida rakentaa, sillä tätä ei voida toteuttaa Itämeren ympäristön kannalta kestävästi."

Vastustajien vastauksissa korostuvat ympäristönäkökohdat, mutta myös poliittiset motiivit pilkistävät. Ari Vatanen (kok.) näkee putkessa Venäjän valtapyrkimyksiä, Heidi Hautala (vihr.) kahden suurvallan tylyn suhtautumisen naapureihinsa ja Jyrki Kasvi (vihr.) viittaa Venäjän geopoliittisiin muutospyrkimyksiin.

Virallinen Suomi on tähdentänyt, että putken hyväksyttävyys riippuu vain ympäristövaikutuksista; Matti Vanhasen (kesk.) sanoin: ”Kaasuputki on aidosti ympäristökysymys, ei tahdon asia.”

**

On erittäin epätodennäköistä, että Suomi ryhtyisi aktiivisesti vastustamaan putken vetämistä. Mutta kuvitellaan silti, että hallitus jostain syystä asettuisi sitä vastaan. Mitä siitä seuraisi?

EU:ssa Suomen olisi varauduttava ainakin Saksan kielteisiin reaktioihin. Sama pätee Ranskaan, joka on niin ikään tulossa Gaz de Francen kautta putken osaomistajaksi.

Unionin suurmailla on ratkaiseva merkitys päätettäessä välittömästi Suomeen vaikuttavista asioista. Niitä ovat esimerkiksi talous-, maatalous- sekä energia- ja ilmastopolitiikka. Kuinka hyvin Suomea kuultaisiin tämän jälkeen esimerkiksi haettaessa erityiskohtelua energiaintensiiviselle teollisuudellemme?

Suurin merkitys putkella on Venäjälle. Putki on yksi Venäjän talouden valtasuonista. Venäjälle olisi aivan sama, millä perusteella Suomi torjuisi putken. Moskovassa ja Pietarissa Suomen päätös joka tapauksessa tulkittaisiin poliittiseksi liikkeeksi.

Suurvaltana Venäjä ei alistu tilanteen edessä, vaan se kostaa. Suomen ja Venäjän kauppasuhteet viilenevät välittömästi. Venäjällä toimivien suomalaisyritysten toiminta vaikeutuisi. Liikenne maiden välillä alkaa takkuilla entistä enemmän.

Jopa Finnair olisi helisemässä. Lentoyhtiön strategia ja menestyminen perustuu aivan ratkaisevasti Siperian ylilentolupiin. Niitä ei säännellä kansainvälisillä sopimuksilla, vaan ne ovat Venäjän poliittisen tahdon asia.

Aluksi ehkä huomattaisiin, että reittiselvitykset Venäjän yli viipyvät, minkä seurauksena Aasian-lennot alkavat myöhästellä. Jatkolennot Helsingistä menevät sekaisin, yhtiön maine alkaa kärsiä aikataulujen pettäessä, minkä vuoksi matkustajat siirtyvät kilpailijoille.

Melko pian yhtiön kannattavuus rapautuu. Venäjä voi puristaa ruuvia lisää ja katkaista lentoluvat kokonaan, vaikkapa vain siksi, että Finnairin koneet tekevät reikiä ilmakehään ja tuottavat liikaa haitallisia päästöjä Siperian ilmastolle.

Mielikuvitus asettaa rajat, mihin kaikkeen Suomen pitäisi varautua. Sen vuoksi on ilmeistä, että Suomi ei missään tilanteessa asetu vakavasti putken rakentamisen esteeksi. Se kävisi liian kalliiksi.