Eepokset ja eepokset

Suomalaisten kansallistunto on tällä hetkellä korkeammalla kuin muutamaan vuosikymmeneen. Vaakunaleijona kaulakoruna on nuorten keskuudessa suosittu somiste ja aikoinaan voimakkaasti kritisoitu ruotsinkielinen Venäjän armeijan upseeri Mannerheim on nostettu koko kansan sankariksi.

Hyvässä itsetunnossa ei ole mitään vikaa, mutta silloin älähtää Aristoteleen kantapääkin, kun kansallistunne nousee rikollisen korkealle. Isänmaallisuusinnon huumassa kaikki kansallis-alkuiset asiat tuntuvat hienoilta. Mutta siinä vaiheessa kun sana on tv-visan nimen alkuliitteenä, tyhmempikin tajuaa, että sanan inflaatio on alkanut.

Kansallisuusinto sumensi tammikuussa Yleradio Ykkösen Kultakuumeen toimittajan järjen valon, kun hän intoili kuvailemaan Aleksis Kiven Seitsemän veljestä –klassikkoa kansalliseepokseksi.

Kuulijamme Lauri Enosta kysyy ilmiannossaan huolestuneena, eikö Kalevala enää olekaan Suomen kansalliseepos. Aristoteleen kantapään fraasirikollisuuden torjunnan nopean toiminnan yksikkö vastaa, että totta kai. Kansalliseepoksia syntyi 1800-luvulla pilvin pimein, kun kansallisuusaate levisi maasta toiseen. Kreikkalaisilla on Ilias ja Odysseia, islantilaisilla on Edda, saksalaisilla on Niebelungin laulu ja virolaisilla on Kalevipoeginsa. Kansalliseepoksen pohjalla on yleensä kyseisen kansan kansanrunous, vaikka yksi ihminen sen olisi kokoon kyhännytkin, kuten Lönnrot Kalevalan.

Lähetämme siis jalkapuun tällä kertaa Yleradio Yhden Kultakuumeen toimitukseen, joka löytyykin tuosta aikas läheltä ja säästämme postikulut, kas näin, olkaa hyvät!
- - -
aristoteles(at)yle.fi