Yksi itsenäisen Suomen sitkeimmistä myyteistä on kuva melankolisesta hiljaisesta kansasta, joka kuuntelee kaihoisia tangoja ja synkkiä iskelmiä juhliessaankin. Ei tarvitse kauaa kuunnella perinteistä suomalaista iskelmää, kun tajuaa, että onhan tuossa vinha perä: riehakkaimmat kulkuri- ja tukkilaisrallatuksemmekin kulkevat niin usein mollissa, että alkaa melkein naurattaa.
Leevi & The Leavings teki vuonna 1980 tästä mollivetoisesta hulivilirallatuksesta osuvan parodian nimeltään Hulivilipojan humppa. Nopea mollihumppa kiteyttää monta puolta suomalaisen iskelmän huliviliperinteestä:
Kun kirkonkylän baarin oven aukaisen / Ja itselleni etsin vapaan tuolin
Viimeisimmät vitsit siinä laukaisen / Ei meikäläinen sorru turhiin huoliin
Sillä minä olen sellainen hulivili-poika / Hurmuriluonne ja huh hah hei!
En rahojani tuhlaile, mieluummin juon ne / Ja heiloille huudan: "Hellurei!"
Ja näiden mollissa iloitsevien laulujen päälle tulevat siis varsinaiset molli-iskelmät, kuuluisimpana Unto Monosen Satumaa, kaihon virstanpylväs.
Suomalaisten synkkyyttä on selitetty pitkällä pimeällä talvella, kirkkaalla viinalla, Ruotsin vallalla, Venäjän sorrolla, köyhällä maaperällä, korkealla veroprosentilla, tyhmillä poliitikoilla, terävillä puukoilla, Urho Kekkosella ja protestanttisella uskonnolla. Yhteistä kaikille selityksille on se, että tämä melankolia nähdään suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluvana. Se on geneettistä, se erottaa meidät iloisista ruotsalaisista ja tunteellisista venäläisistä. Suomalainen ikävöivä tangomielenlaatu on samalla tavalla ylpeilemisen arvoinen asia kuin suomalaisen työn laatu ja asiallisuus, se ettei puhuta turhia.
Toinenkin suomalaisuuden omalaatuinen piirre näkyy kevyessä musiikissa. Suuri osa menestyvistä laulajistamme on paremminkin sanoittajia eikä niinkään taitavia tulkitsijoita. Suurimpia tämän tien kulkijoita ovat Reino Helismaa, Juha ”Watt” Vainio ja Juice Leskinen. Heidän varsinaiset ansionsa eivät ole arkisen lauluäänen komeudessa, mutta silti Vainion ja Leskisen komeimpina töinä pidetään heidän itselleen laatimiaan melankolisia kappaleita: Albatrossia ja Viidettätoista yötä.
Sanoituskeskeisyys on leimannut suomalaista popmusiikkiakin niin, että muulla kuin suomen kielellä laulavien yhtyeiden on pitänyt aina perustella olemassaolonsa suomirokkareita ponnekkaammin. Ennen Rasmusta ja HIM:iä suomalaisyhtyeiden työtilaisuudet ulkomailla kun olivat pikemminkin vitsien kuin vientiviranomaisten kiinnostuksen aihe. Pop- ja rockbiisieissä kaiken ylle miksattu suomenkielinen sanoitus haittasi takavuosina joidenkin mielestä jopa suomalaisten soittajien ja musiikin soundimaailman kehitystä muun maailman mukana.
Suomalaisen musiikin sanoituskeskeisyys on usein nähty runonlausuntaperinteemme jatkumona. Näin siitä huolimatta, että harva sanoittaja on vuosikymmeniin uskaltanut kokeilla ilmaisukykyään tuohon perinteeseen liittyvän kalevalaisen rytmin parissa. Iskelmä- ja poplyriikka näyttäisivät pikemminkin olevan sukua 1800-luvulla länsisuomessa yleistyneille lyyrisille ja loppusointuun riimitellyille laulelmille, joiden perinne oli kotoisin Ruotsista, kuin Kalevalalle tai itkuvirsille.
Miten suomalaisen populaarimusiikin sanoitukset siis ovat kehittyneet? Miksi rakastamme laulujen sanoituksia? Nyt on pakko kysyä populaarin musiikin historioitsijalta Maarit Niiniluodolta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi
Kyllä se Juicekin jo on autuaammilla iskelmämailla...
Lauantai-iltojen riitteihini kuuluu Aristoteleen kantapää. Nyt jäi hämmästyksen sormi ihmetyksen suuhun, kun kuuntelin tarinaa suomalaisista iskelmä-lyyrikoista. Apua! Olenko kuvitellut, että Juice Leslinen on siirtynyt tuonilmaisiin jo ainakin vuosi sitten? Vai oliko juttu tehty jo tätä ennen.
Tätä kysyy mökkiläinen Nilsiästä