Kuoleman monet kasvot

Pääsiäinen on kristinuskon ja kuoleman perusjuhla. Uskonnot syntyvät, kun ihminen koettaa selvittää kuoleman mysteeriä. Kristinuskossa ja pääsiäisessä kuolemaan liittyvät myös elämän aikana tehdyt synnit, joten pääsiäisessä selvittelemme isoja asioita: elämää, mitä teemme eläessämme toisillemme ja kuolemaa, kuolemanjälkeistä elämää ja ylösnousemista.

Ihmisen suhtautuminen kuolemaan esitetään yleensä ikiaikaisena yhdistelmänä surua, pelkoa peruuttamattoman edessä ja kaipausta haudan äärellä. Niinpä on valaisevaa lukea ranskalaisen historioitsijan Philippe Ariés´n tutkimusta eurooppalaisen kuoleman historiasta. Ariés tunnetaan parhaiten hänen lapsuuden historiaa käsittelevästä tutkimuksestaan ja oikeastaan kuoleman historia on jatkoa sille: kumpikin liittyy siihen, miten ihminen on eri aikoina kokenut perheen ja itsensä.

Ariés´n lähtökohta on arkinen: hän miettii ihmisten vaellusta hautausmaille pyhäinpäivänä ja olettaa sen olevan ikivanha tapa, ehkä jopa pakanallista perua. Eurooppalaisten hautausmaiden historiaa tutkiessaan hän törmää nopeasti kuitenkin siihen, että tavallisten ihmisten hautoja ei ole palvottu kovin kauaa. Keskiajalla ja aiemmin hautausmaita uudistettiin varsin suruttomasti ja luita kasattiin pyhäkköihin melko piittaamattomasti. Hän hämmästyy tätä muinaisten elävien välinpitämättömyyttä vainajiaan kohtaan ja jatkaa tutkimuksiaan ikivanhojen testamenttien, rakkauskirjeiden, asemakaavojen, hautakivien, rikosraporttien, sanitaatioselvitysten ja uskonnollisten rituaalien parissa pitkin Eurooppaa ja Venäjää.

Lopulta Ariés´lla on noin tuhannen vuoden ajan kattava hahmotus siitä, miten kuolemaan on eri aikoina suhtauduttu. Karkeasti ottaen voidaan puhua neljästä vaiheesta.

Sivistyksen alkuaikojen tiiviissä yhteisöissä kuolema on ollut liian tavanomainen asia pelättäväksi. Perhe, suku, klaani ja kylä on ollut tärkeämpi kuin yksi ihminen ja hänen henkensä. Alkeellisen terveydenhoidon vuoksi kuolema oli myös koko ajan läsnä. Varhaiskeskiajalla asetelma alkoi muuttua, ihminen alettiin käsittää enemmän yksilönä ja kuolema muunakin kuin yhteisön heikentymisenä. Ja koska yksilön olemus alkoi korostua, myös pelko siitä, mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen ja viimeisellä tuomiolla alkoi kasvaa.

Seuraava muutos tapahtui Ariés´n mukaan keskiajan lopulla, 1500-1600 luvuilla. Tällöin kuolemaan asennoitumisen painopiste muuttuu jälleen. Perhe on jo yhteiskunnan vahva perusyksikkö ja nyt korostuu suru poismenneen jäsenen vuoksi. Romantiikan ajan suhde kuolemaan piehtaroi tunteissa.

Neljäs vaihe länsimaisen kuoleman muutoksessa on se, mitä nyt elämme. Kuolema on käytännöllisesti katsoen kadonnut näkyvistä. Kuolemalle ja kuolleille on omat ammattilaisensa, eikä tavallinen ihminen näe kuolemaa tai kuollutta välttämättä koko elämänsä aikana. Tämä mutkistaa suhdettamme tuohon pelottavaan asiaan ja kuolemasta onkin tullut Ariés´n mukaan kesyttämätön.

Elettiin mitä historian vaihetta tahansa, kuollutta surraan monin tavoin. Yksi suomalainen hieno perinne on lehtien kuolinilmoitukset. Kaikissa maissa kuolinilmoituksia ei ole ja esimerkiksi Islannissa ne ovat pikemminkin lyhyitä elämänkertoja kuin hartaita hautakivimäisiä ilmoituksia niin kuin Suomessa.

Oululainen metallimuusikko Sami Lopakka tutki hiljattain sanomalehti Kalevassa vuoden aikana ilmestyneitä kuolinilmoituksia. Mitä ne kertovat suomalaisten suhtautumisesta kuolemaan?
- - -
aristoteles(at)yle.fi