Joukkuepeli politiikka

Eduskuntavaalit on vihdoin pidetty. Kansanvalta on puhunut ja pulinat pois, niin kuin legendaarinen Johannes Virolainen lähes yhtä legendaarisesti tokaisi
vuonna 1979 hävittyään niukasti Keskustapuolueen puheenjohtajavaalissa Paavo Väyryselle.

Mutta jatketaanpa pulinaa politiikasta kuitenkin. Viime kesänä Kanava-lehti julkaisi kahden jyväskyläläisen tutkijan Jari Peltolan ja Timo J. Tuikan kirjoituksen siitä, miten urheilutermit ja etenkin jalkapallon sanasto sopivat erinomaisesti poliittisten prosessien kuvaamiseen.

Ajatus politiikasta urheilukielen analogiana tuntuu äkkiseltään viihdyttävän pinnalliselta, mutta kaksikon kirjoitus pani pohtimaan, olisiko yhteneväisyydessä on isompaakin jotain takana.

Politiikassa on usein lopultakin kysymys siitä, miten asioista puhutaan, mitä nimiä asioille annetaan. Kuten Peltola ja Tuikka sanovat, käsitteiden manipulointi on politiikan keskeinen sisältö. Tämä tuo mieleen USA:n legendaarisen ulkoministerin Henry Kissingerin näkemyksen, jonka mukaan jalkapallossa olennaista on pallon manipulointi.

1920-luvulla toiminut saksalainen politiikan tutkija Carl Schmitt havaitsi, että modernin valtio-opin käsitteet ovat maallistuneita teologisia käsitteitä. Jostain syystä politiikka on imenyt myös urheilukieltä käsitteistöönsä. Peltolan ja Tuikan mukaan politiikan ja jalkapallotermistön yhteinen taival alkoi tietenkin Englannista samoihin aikoihin, kun jalkapallon säännöt 1860-luvun alussa saivat nykyiset vakiintuneet muotonsa.

Vaikka Suomi ei ole koskaan ollut johtavia jalkapallomaita, kotoisiakaan esimerkkejä poliittisesta jalkapallokielestä ei tarvitse kauaa etsiä. Paavo Lipponen moitti hiljattain presidenttiä moittinutta Kimmo Sasia nilkkimäisestä nilkkaan potkimisesta. Paavo Väyrynen valitti 1990-luvun alussa, että kaikki potkivat häntä kuin palloa. Kun hallitus ei viime vuonna ollut päästä sopuun Medi-Heli-pelastushelikoptereiden tulevaisuudesta, kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen totesi, että jos mikään muu ei auta, hallituksen on ratkaistava peli ottamalla pallo syliinsä. Eikä maalisvaaleista ehtinyt kulua kuin pari päivää, niin jo ehätti Kokoomus syyttämään Keskustapuoluetta vanhakantaisesta pelaamisesta.

Ehkä yleisin politiikan ja urheilun yhdistävä termi on peli ja pelaaminen. Poliitikkojen pitäminen pelureina yleistyi 1950-luvulla. Kun vuonna 1958 yöpakkashallituksen aikana vallasta taistelivat Urho Kekkonen, K-A Fagerholm ja Johannes Virolainen, kaikki syyttivät toisiaan pelaamisesta. Pian Veikko Vennamo teki kuuluisaksi käsitteen pelin politiikka, joka myös on täynnään kielteistä arvolatausta. Näin, vaikka äänestäjäkin ymmärtävät, että politiikassa ei pärjää, jos ei osaa politiikan pelisääntöjä.

Politiikan tulkitseminen jalkapallosuodattimen läpi tuntuu hämmentävästi lisäävän ymmärrystä politiikan prosesseista. Muistellaan vaikkapa Urho Kekkosen presidenttiaikaa. Peltola ja Tuikka kirjoittavat, että Kekkonen alituiseen vaihteli pelipaikkaa suvereenisti ja hallitsi samalla kokonaisstrategiaa aivan kuin hän olisi noudattanut hollantilaista totaalisen jalkapallon taktiikkaa. Tuohan on aivan totta, paitsi että Kekkonen lisäksi muutti tarvittaessa pelin sääntöjäkin.

Politiikan vertaaminen jalkapalloon on läheistä sukua vakavalle peliteoreettiselle tutkimukselle politiikasta pelivaran käsitteen kautta, jota Suomessa on harjoittanut etenkin professori Kari Palonen. Hänen mukaansa ratkaisu kahden tai useamman vaihtoehdon välillä on aina enemmän tai vähemmän poliittinen.

Mutta onko politiikalla ja jalkapallolla yhteiset juuret? Eikö politiikka olekaan yhteispeliä? Millainen jalkapallojoukkue SDP olisi? Nyt on pakko kääntyä kisastudion asiantuntijoiden Jari Peltolan ja Timo J. Tuikan puoleen.