Ei salanimi miestä pahenna

Vaikka ihminen pyrkii monin tavoin hallitsemaan elämäänsä, kahteen perusasiaan meillä ei ole valtaa: emme voi valita vanhempiamme emmekä nimeämme. Toisissa ammateissa halu määritellä oma minä on kuitenkin niin suuri, että niiden harjoittajat pitävät vanhempansa, mutta ottavat käyttöön uuden nimen.

Meille kaikille on tuttua se, miten kevyen musiikin taiteilijat pyrkivät tehostamaan taiteellista profiiliaan valitsemalla niin sanotun taiteilijanimen. Taiska on oikeasti Hannele Kauppinen, omaa sukua Suominen. Hector on oikeasti Heikki Harma.

Myös näyttelijöiden keskuudessa on tavallista omaksua napakka omaan tyyliin sopiva nimi, etenkin jos oma nimi on liian tavallinen tai hankala omasta tai agentin mielestä. Norma Jean ei kelvannut filmimaailmalle, mutta Marilyn Monroe kelpasi. Marion Morrison taas pyrki olemaan elokuvarooleissaan tyly tyyppi, mutta tajusi nimensä olevan siihen hommaan liian pehmo ja niinpä me ja miljoonat muut pidämme John Waynea machon karjapaimenen perikuvana.

Salanimellä on alkuperänsä toisaalta uskoontuloon liittyvässä uudelleen kastamisessa — nyrkkeilijä Cassius Claysta tuli muslimina Muhammed Ali — ja ranskan armeijan vanhassa, 1700-luvulla alkaneessa käytännössä antaa värvätylle sotilaalle sotanimi, nom de guerre. Sotilaiden sukunimi annettiin ainakin osittain joukko-osastojen mukaan, jotta heidän tunnistamisensa ja sijoittamisensa olisi helpompaa. Siviiliin päästyään sotilaat veivät nimen monasti mukanaan ja ne siirtyivät heidän vaimoilleen ja lapsilleen.

Myöhemmin sotanimestä on ollut hyötyä etenkin monen sortin maanalaisille armeijoille. Peitenimellä on hämätty valtaapitäviä, turvattu oma henkilöllisyys, suojeltu sukulaisia ja luotu oman asian ympärille mystifioivaa sädekehää. Jo Robin Hood oli pseudonyymi, oikeaksi nimeksi veikkaillaan 1200-luvulla eläneitä Robert Fitzoothia tai Robert of Locksleyta. Toisessa maailmansodassa taas saksalainen Herbert Ernst Karl Frahm pakeni Norjaan ja taisteli siellä natseja vastaan nimellä Willy Brandt. Myöhemmin koko Eurooppa oppi tuntemaan hänet Länsi-Saksan liittokanslerina nimenomaan tällä sotanimellä.

Myös kirjallisuudessa salanimet ja nimimerkit ovat olleet aina yleinen käytäntö. Aivan oma lukunsa on esimerkiksi William Shakespeare, jonka epäillään olleen joko yksi henkilö, salanimi jollekulle viidestä mahdollisesta oikeasta kirjailijasta tai kaikkien heidän yhteinen salanimensä. Niinikään 1500-luvun tapaus on François Rabelais, jonka salanimi Alcofribas Nasier on tyypillinen esimerkki salanimestä, joka on anagrammi oikeasta nimestä. Salanimen Molière takana oli ristimänimi Jean-Baptiste Poquelin, absurdisti Daniil Harms oli pietarilaisen Daniil Ivanovich Yuvachevin salanimi, kun taas Eric Arthur Blair tuli tunnetuksi George Orwellina.

Monen salanimen takana on muuttoliike. Miljoonat ihmiset ovat omaksuneet uudessa kotimaassaan paikalliselta kuulostavan uuden nimen. Tämä ilmiö on monen kirjallisenkin salanimen takana. Englannissa kolmikymppisestä saakka asunut merikapteeni-kirjailija Joseph Conrad oli syntyjään puolalainen Józef Teodor Nalécz Konrad Korzeniowski ja New Yorkissa 20-luvulla siirtolaisperheeseen syntynyt Salvatore A. Lombino tuli myöhemmin tunnetuksi poliisiromaaneistaan nimellä Ed McBain.

Suomalaisillakin kirjailijoilla on aina ollut salanimiä. Kun lukee Maija Hirvosen kokoamaa järkälemäistä opusta Salanimet ja nimimerkit, ei voi kuin ihmetellä etenkin menneisyyden kirjailijoiden kymmeniä salanimiä ja nimimerkkejä. On pakko kysyä Hirvoselta, miksi, milloin ja millaisia.
- - -
aristoteles(at)yle.fi