Tyhjät huoneet kolisevat eniten

Peter von Bagh totesi Olavi Virta -dokumentissaan vuonna 1972, että ”iskelmä on kansakunnan salattu historia”. Ehkä tämän pohjalta ei kannata lähteä tulkitsemaan hittilistojen ja Suomen poliittisen lähihistorian korrelaatioita, mutta joskus iskelmä kertoo tahallaan tai tahattomasti jotain elämästämme.

Matti Huhta julkaisi alkusyksystä laululyriikan fraasikirjan nimeltään Aamunkoista tähtiyöhön. Kirja on läkähdyttävä kokoelma iskelmän fraaseja eri aihepiireittäin, vaikka rakkauselämä eri vaiheineen luonnollisesti täyttääkin kirjan lähes kokonaan.

Huhta tekee kuitenkin kiinnostavan huomion luvussa Rakkauden jälkeen. Ensin hän toteaa, että vaikka rakkaudesta on tehty iskelmiä paljon, erosta tehtyjen iskelmien määrä on kuitenkin selvästi suurempi. Kiinnostava on myös eron kuvausten muoto lauluissa: ilmaus tyhjä huone on Huhdan mukaan noussut viime vuosikymmenten urbaaniksi yksinäisyysfraasiksi. Hän kirjoittaa: ”Elinkeinorakenteen muutos tyhjensi maaseudun pirtit, tuvat ja navetat 1960-luvulta alkaen. Samaan aikaan Etelä-Suomen kaupungeissa huoneet alkoivat tyhjentyä ihmissuhteiden päättyessä”.

Tyhjistä huoneista ovat laulaneet Kirsi Ranto: ”tyhjä huone soi, yksi puuttuu”, Kaija Kärkinen: ”tyhjät huoneet huutaa kaipaustain”, Eppu Normaali: ”niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on” ja Jore Marjaranta: ”nään maalin halkeilleen kun tuun tähän tyhjään huoneeseen”.

Ja aivan oikein, suomalaisten asuinolojen muutos näkyy tässä erinomaisesti. Olavi Virran ja Laila Kinnusen aikaan ei kaupunkienkaan asukkailla välttämättä ollut omaa huonetta, joka olisi tyhjentynyt kullan kaikottua.

Kun tiedämme viime vuosien pientalojen rakentamisinnon hurjuuden, jäämme vain odottamaan, milloin tämä näkyy iskelmissä ja niissä alkavat kaikua tyhjät talopakettikodit pellon keskellä puolison perävalojen pilkottaessa pensaiden lomasta viimeisen kerran.
– – –
aristoteles(at)yle.fi