Ei nimi sukua pahenna?

Alkuvuodesta silmiin osui omituinen uutinen. Pohjanmaalla oli alettu muuttaa suomalaisia sukunimiä ulkomaalaisiksi, etupäässä ruotsinkielisiksi. Aivan kuin ei riittäisi enää se, että annetaan lapsille mitä erikoisimpia etunimiä, nyt pitää valita Virtasen tai Korhosen tilalle erikoisempi sukunimikin.

Pohjanmaalaisuus tietenkin hiukan helpotti arvoituksellisen ilmiön ymmärtämistä. Länsirannikolla puhutaan paljon ruotsia ja ero kahden yleisimmän kotimaisen kielen välillä ei ole niin raju. Mutta kuitenkin asia jäi vaivaamaan: eikös yksi suomalaisuuden nousun tärkeitä eleitä ollut sukunimen suomalaistaminen? Onko nyt kyseessä jokin suurempi liikahdus kansan isänmaallisuusmittarissa? Vai onko kyseessä vain hienostelunhalu; koetaanhan ulkomaankieliset nimet yhdenmukaisen suomenkielisessä nimiympäristössämme hiukan hienommiksi kuin tutut ja arkiset nimet. Vai onko ihmisten pinnallistuminen vihdoin saavuttanut sen rajan, että luovutaan suvun nimen mukana suvun tarinoista ja sukuyhteydestä vain sen vuoksi, että saadaan itselle ja perheenjäsenille komeampi brändi?

Esimerkkejä nimenmuutoksista ei Pohjanmaalta herunut, mikä on ymmärrettävää, onhan kyseessä aivan oikeat suvut, perheet ja ihmiset. Piti alkaa tutkia sukunimen olemusta muuten. Ja sehän oli helppoa, koska lahjakkaammat olivat ehtineet ennen.

Sirkka Paikkala tutki alunperin paikannimiä. Hän kuitenkin ajautui tekemään ystävänsä kanssa kirjaa suomalaisista sukunimistä ja pian häntä alkoi mietityttää Virtasten myytti. Virtaset ovat pitkään olleet maamme yleisin sukunimi ja heitä pidetään savolaisina. Kuitenkin kun mennään muutama sata vuotta taaksepäin, Virtaset katoavat lähes täysin. Tämän asian ihmettely johti parin vuosikymmenen tutkimustyöhön ja väitöskirjaan vihdoin vuonna 2004.

Paikkalan väitöskirja Se tavallinen Virtanen, Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921 on läkähdyttävä selvitys suomalaisten sukunimistä. Eikä vain sukunimistä, vaan koko yhteiskunnasta. Eiväthän ihmiset keskenään sukunimiä välttämättä tarvitse, mutta kun järjestäytyneen yhteiskunnan ote alkoi yltää yhä syvemmälle suomalaisten elämään, sukunimiasiakin piti laittaa järjestykseen.

Hämmästyttävää on tavallaan myös se, miten tuore asia jokaisen ihmisen sukunimi on. Kuten Paikkala erään artikkelinsa otsikoi: Kun isoisän isä sukunimen otti. Se on sama henkilö kuin isämme isoisä, joten sukunimemme ei välttämättä ole kolmea polvea vanhempi asia.

Tutkija Paikkalan oman sukunimen tarina kuvastaa hyvin maamme kahden vanhan sukunimijärjestelmän, itäisen ja läntisen toimintaa. Alunperin hänen sukunsa oli Savosta ja ilmeisesti nimeltään Tikkanen. Tikkasen perhe lähti sitten 1600-luvun alussa Pohjois-Pohjanmaalle Pyhäjärvelle läntisen talonnimikäytännön puolelle Parviaisen taloon, ja nimi muuttui Parviaiseksi. Muuttojen mukana sukunimi muuttui seuraavina aikoina kulloisenkin talonnimen mukaan Heinoseksi, Ruotostenmäeksi eli Ruotaseksi ja lopulta Laitiseksi. Tässä vaiheessa elettiin 1800-luvun puoliväliä ja Laitisen perhe muutti takaisin itäisen sukunimikäytännön alueelle Kiuruvedelle. Nyt sukunimi jäi Laitiseksi, vaikka perhe muuttikin eri taloihin, koska idän puolella sukunimi kulki ihmisten eikä talojen mukana. Ja Laitinen on myös Sirkka Paikkalan tyttönimi.

Nyt homma menee niin värikkääksi, että on pakko kysyä Sirkka Paikkalalta nimiasioista tarkemmin.
- - -
aristoteles(at)yle.fi