Daideen kielellä

Taiteilijat ovat aina puhuneet aivan omaa kieltään. Tai ehkä aivan alussa kalliomaalausten tekijät ja puunuijien paukuttajat olivat tavallisia heimon jäseniä, mutta kun artistien homma jossain vaiheessa alkoi saada arjen ylittävää hohtoa, heille on sallittu ja heiltä jopa odotetaan hiukan persoonallista puheenpartta.

Muinaiset kreikkalaiset taiteilijat saivat innoituksensa suoraan taiteiden ja tieteiden jumalilta, muusilta, jotka olivat ylijumala Zeuksen ja muistin henkilöitymän Mnemosynen yhdeksän tytärtä. Kun sellaisten merkkihenkilöiden kanssa on tekemisissä, ei juttujenkaan saa olla aivan jokapäiväisiä jaaritteluja!

Yhteys maailman luoneisiin jumaliin ja sittemmin yksikössä jumalaan on ollut taiteilijoilla läheinen. Pyrkiväthän he omassa työssään luomaan yhä tarkempaa kuvaa jumalten tai jumalan luomasta maailmasta. Eurooppalaisen perinteen mukaan taitelijat olivat näin työssään mukana ylistämässä jumalaa tavallaan papiston osana.

Vaikka keskiaika on takana, valokuvataide on syrjäyttänyt maailmaa tarkasti jäljentävän maalaustaiteen ja tiede sekä raha ovat syrjäyttäneet monen ihmisen uskonnolliset vaikuttimet, taiteilijat ovat yhä poikkeusihmisiä. Onneksi heiltä ei enää edellytetä tuberkuloosia, mielisairautta eikä riippuvuutta laudanumista tai muista päihteistä, mutta jonkinlaista omaperäistä näkemystä tosiolevaisesta taideyleisö ja apurahojen jakajat heiltä odottavat. Ja yksi omaperäisen näkemyksen olennainen ilmentämisväline on taiteilijoiden oma kieli.

Ja näin pitääkin olla. Jos ihminen näkee normaalimaailman lainalaisuudet omalla tavallaan, kyllä sen selvittämisessä oma kieli tarvitaan, oli kyse sitten latomaalarista, performanssitaitelijasta tai yhteiskuntatieteilijästä. Samalla tavalla tarvitaan niitä, jotka selittävät tätä kieltä tavalliselle kansalle. Tämä tärkeä rooli on taidearvostelijoilla eli kriitikoilla.

Onkin ällistyttävää, että vasta tänä keväänä kaksi arvovaltaista kriitikkoa, Veli-Pekka Lehtonen ja Ilkka Mattila julkaisivat sanakirjan, jossa he selittävät taiteilijoiden kieltä suomeksi.

Tosin heti on tuotettava pettymys niille taiteen ystäville, jotka vihdoin toivovat oppivansa, mitä hienoa tarkoittavat esimerkiksi ilmaukset luomisvimma, unenomainen visio ja äänet äänien takana. Lehtosen ja Mattilan kirja pikemminkin purkaa taitelijamyyttiä kuin korostaa artistien ainutlaatuista erinomaisuutta. Kaukana ei olla muinaisen kreikkalaisen Diogenes Sinopelaisen ajattelusta, joka sai muinaiskreikan koiraa tarkoittavan sanan kyon mukaan nimen kyynisyys.

Lehtonen ja Mattila selittävät muun muassa, että jos taidemuseo on ”kaupunkilaisten olohuone”, sen edusta on aamuisin täynnä olutpakkauksia, lasinsiruja ja tyhjiä pitsalaatikoita. Kun ”taiteilijalle on kunnia-asia päästä tekemään taidenäyttelyn ripustus itse” Lehtonen ja Mattila selittävät, että taulujen lateksimaali on vielä märkää. Ja kun ”muotokuva ei edusta perinteistä realismia”, kriitikkopari selittää, että alkoholisoituneen ja jo kukkeimmat nuoruusvuotensa ohittaneen taiteilijan kädet vapisevat kuin mandoliinin soittajalla. Kirja on osuvuudessaan hauska, paikoin surullisen tosi ja panee jokaisen taiteesta koskaan kiinnostuneen pohtimaan, miten tyhjiä ilmauksia onkaan tullut käytettyä.

Mistä taiteilijoiden kielessä on kysymys? Missä taidekieltä opitaan puhumaan? Miksi se on välillä hassun kuuloista? Mitä ovat murtuma, epäpaikka ja välitila? Sanakirjailija ja taidekielentutkija Ilkka Mattila vastatkoon.