Yksi tämän hetken suurimmista ja polttavimmista ongelmista on teitittely. Tai ei teitittely sinänsä ole vaikeaa, vaan hankalaa on tietää, milloin teititellä ja milloin sinutella.
Jos lähihistoriamme jaotellaan sinuttelun ja teitittelyn mukaan, tällä hetkellä elämme puhuttelun suuren sekaannuksen aikaa. Vielä sata vuotta sitten saatoimme päätellä kanssaihmisen vaatteista, että tuossa menee sen ikäinen tai niin korkea-arvoinen henkilö, että häntä pitää teititellä. Kolmekymmentä vuotta sitten tiesimme varmasti, että oli vastaantulijalla yllään miten koreat vaatteet tahansa, häntä sinutellaan. Nyt elämme maailmassa, jossa teititeltävä tai sinuteltava saattaa jopa suuttua puhuttelutavasta, oli hän puhuttelijaa miten paljon vanhempi tai korkea-arvoisempi tahansa.
1960-luvulta alkanut sinuttelun valtakausi ei tosiaankaan lopettanut teitittelyä vaan kumpikin puhuttelumuoto elää keskuudessamme rinnakkain. Kun levisi tieto siitä, että presidentti Halonen ehdotti sinunkauppoja Mäntyniemen henkilökunnalle, Helsingin Sanomien pääkirjoitus havahtui kyseenalaistamaan käytännön. Erkki Pennanen pyysi lehden pääkirjoituksessa, että rouva presidentti luopuisi radikaalin menneisyytensä ihanteista kuten skandinaavisesta tasa-arvosta jottei presidentti-instituutio rapautuisi sinuttelun arkipäiväistävän vaikutuksen syövyttämänä. Eihän sinuttelun edelläkävijämaassa Ruotsissakaan sinutella kuningasperheen jäseniä!
Kuvaavaa tälle epätietoisuuden ja sekaannuksen tilanteelle on se, että muutama vuosi sitten 60-luvun radikaalien radikaalina tunnettu M.A. Numminen kirjoitti Pohjolan Sanomiin aiheesta artikkelin, jossa hän puhuu teitittelystä hyvin lämpimästi ja ymmärtävästi.
Teitittelykeskustelussa ei siis enää olekaan kyse taistelusta vanhoillisten ja kapinallisten välillä. Onko sittenkin niin, että tultuaan tiettyyn ikään ihminen -— kapinallinen tai vanhoillinen — alkaa pitää teitittelyä luonnollisena asiana? Eli onko ikä sittenkin ainoa seikka, joka nykyään perustelee teitittelyn? Voisiko teitittely olla tekemässä uutta tulemistaan nyt siksi, että suuret ikäluokat -— ne samat, jotka radikaaleina lopettivat teitittelyn 60-luvulla — ovat siirtymässä eläkkeelle ja teitittely onkin heidän mielestään yhtäkkiä ihan hyvä käytäntö?
Teitittely on monelle suomalaiselle kuitenkin niin outoa hommaa, että itse teitittelyn käytäntö on ruosteessa. Suomen kielessä on nimittäin eri asia sanoa että ”te olette sinutelleet” tai ”te olette sinutellut”. Verbien liittomuotojen taivutuksessa saa olla tarkkana, jottei teititeltävän ainutlaatuisuus vahingossa liudennu monikollisuudeksi.
Muissa kielissä kohteliaisuus on helpompaa. Ruotsissa ”ni har talat bra latin” on oikein, oli kyse komppaniasta tai prinsessasta. Englannin kielessä ”you have done this and that” –muoto on itse asiassa alunperin ollut teitittelyä ja sinuttelumuoto ”thou” onkin jo arkaainen ja harvinainen.
Se, että suomen kielessä on teitittelyssä omat erityiset kommervenkkinsä tukee sitä vanhaa ajatusta, että harvaanasutussa maassamme ollaan niin tasa-arvoisia, että sinuttelu sopii meille luontevammin kuin pöyhkeileväksi koettu teitittely. Pitäkööt hierarkkisemmat yhteiskunnat kuten Saksa, Ranska ja Englanti eriarvoisuutta henkivän teitittelynsä!
Vaan olisiko niin, että lopullista totuutta ei ole vaan asia pitää punnita erikseen jokaisessa puhuttelutilanteessa? Tätä pitää kysyä Anna-Leena Lundénilta, joka on tutkinut teitittelyä.
Ei osata teititellä
Useiden instituutioiden, esimerkiksi puhelinyhtiöiden ja erityisesti pankkien, puhelinpalveluhenkilökunta vaihtaa yleensä teitittelyyn siinä vaiheessa kun heidän palvelussaan on ilmennyt jotain vikaa ikään kuin "paikatakseen" organisaation virheitä.
Valitettavasti tämä henkilökunta ei osaa teititellä, vaan mokaa homman vielä pahemmin tyyliin: "Olemme pahoillamme että te olette olleet jonossa niin kauan".