Tekstiviestien ihqu maailma

Matkapuhelin eli kännykkä on muuttanut elämänmenoamme paljon. On sanottu, että kännykkä on saanut hiljaisina pidetyt suomalaiset puhumaan, mikä on melkoisen suuri saavutus. Lähes yhtä suuri saavutus on se, että kännykkä on saanut suomalaiset — ja kaikki muutkin kännykkäkansat — näpyttelemään tekstiviestejä.

Nekin, jotka eivät ennen vanhaan koskaan kirjoittaneet postikortteja saattavat nyt kirjoittaa useita tekstiviestejä viikossa. Vaikka kännykän kirjoitussysteemi on varsin hankala, koska näppäimiä on vähän ja jokaisella on useampi toiminto, ihmiset laativat tekstiviestejä alituiseen nenä puhelimessa.

Tilastokeskuksen mukaan tekstiviestejä lähetettiin Suomessa viime vuonna kaikkiaan noin 3,1 miljardia kappaletta, eli keskimäärin 544 viestiä liittymää kohden. Puolitoista viestiä päivässä jokaisesta maamme kännykästä on kunnioitettava määrä.

Tällaista ei osattu kuvitella syksyllä 1982, kun kolme suomalaisinsinööriä Matti Makkonen, Seppo Tiainen ja Juha Tapiola osallistuivat pohjoismaisen matkaviestinnän tulevaisuutta pohtineen Framtiden av mobilkommunikationen eli FMK-ryhmän kokoukseen Kööpenhaminassa. Illalla pizzeriassa miehet miettivät, mitä matkapuhelimella voisi sitten joskus tulevaisuudessa tehdä. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Kati Juuruksen muutaman vuoden takaisen kiehtovan artikkelin mukaan tuona iltana Matti Makkonen päästi suustaan sanan tekstinäpeltäminen. Ajatus oli yksinkertainen: olisi mukava saada viestejä vaikka kokoukseen ilman puhelimen pärinää.

Tekstin välittäminen laitettiin paperille ylös muiden matkapuhelimen ominaisuuksien oheen ja se pysyi mukana monen konferenssin ja komitean papereissa.

Edes kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1992, kun maailman ensimmäinen tekstiviesti viimein lähetettiin Lontoossa tietokoneelta GSM-matkapuhelimeen, kukaan ei vielä osannut arvata millainen hitti lyhyistä tekstiviesteistä tulisi. Suomessa tekstiviestien lähettäminen puhelimesta toiseen tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1995. Ja nyt, hiukan yli kymmenessä vuodessa olemme tilanteessa, jossa emme muista, millaista oli ennen tekstiviestejä. Saati sitten, että osaisimme hoitaa jokapäiväiset asiamme ilman niitä.

Pelkkää iloa ei tekstiviesteistäkään ole ollut. Monessa koulussa on puhelinten näppäily jouduttu kieltämään oppituntien aikana. Myös aikuisten kokouksissa ja liikenneturvallisuusmietinnöissä on tajuttu, että jos joku naputtelee tekstiviestiä, hän ei oikeastaan ole paikalla läsnä.

Tekstiviestitys on myös poikinut aivan oman kielensä. Etenkin nuorten samanhenkisissä ryhmissä on suosittua erilaisiin lyhenteisiin, akronyymeihin ja hymiöihin perustuva hämmentävä itseilmaisun muoto, joka on parhaimmillaan, kun tilaa on niukasti. Tekstiviesteissä, internetin messengerissä ja chateissä käytettävä kieli on taloudellista, mutta se toimii myös eräänlaisena salakielenä lujittaen ryhmähenkeä aikuisilta salassa.

Muutenkin perinteinen kielioppi ja viestinnän säännöt ovat tuntuneet olevan tekstiviestimaailmassa uudelleenkirjoittamisen tarpeessa. Yllättävää kyllä urakkaan on lähdetty vasta nyt. Alkusyksystä ilmestyi Hillevi Setälän ja Fiona Lammen kätevä kirjanen Hei haloo, täydellinen opas tekstiviestittelyyn. Vaikka opus keskittyy nuorten aikuisten parisuhteen alkamiseen ja hoitamiseen tekstiviestien avulla, sen analyyttinen ote tähän viestinnän uuteen välineeseen on uraauurtava ja tarkkanäköinen.

Onko 160 merkkiä liian vähän? Pitääkö tekstiviestittäjän opetella hymiöt ja kymmenittäin nuorisolyhenteitä? Ovatko tekstiviestit lopultakaan helpottaneet viestintää? Tekstiviestiteoreetikko Fiona Lampi vastaa.

Ohjelma kuunneltavana netistä noin kuukauden ajan radiolähetyksestä.