Tämän päivän musiikki oli Chopinin balladista no. 1 G-molli op. 23. Pianistina Alfred Cortot.

Bloginpitäjä on muistavinaan, että Leif Lindbergin kertoma tarina New Yorkin metrojen valvonnasta ja kaupungin laskeneesta rikosten määrästä on esillä mm. Steven Levittin ja Stephen J. Dubnerin teoksessa Freakonomics (2005, suom. readme.fi 2006) sekä Malcolm Gladwellin kirjassa The Tipping Point (2000, suom. nimellä Leimahduspiste, Ajatus kirjat 2007). Molemmat toki esittävät korrelaatiota kohtaan oman kritiikkinsä.

Juhani Forsbergin mainitsema Hitler-elokuva on Oliver Hirschbiegelin Perikato (Der Untergang, 2004).

Puheena oli Viktor Frankl ja etenkin hänen teoksensa Ihmisyyden rajalla (Ein Psycholog erlebt das KZ, 1946; suom. 1978)

Primo Levin teoksen nimi oli kuin olikin Tällainenko on ihminen (Se questo e un uomo, 1947; suom. 1962, Gummerus).

Aleksis Kiven päivänä keskustelussamme on mukana kaksi lääkäriä, Tari
Haahtela ja Leif Lindberg.

Aleksis Kivellä oli monenlaisia terveydellisiä ongelmia, joista yksi oli
kiusaaminen, muidenkin kuin A. Ahlqvistin taholta, jonka muistosäe Kiven
kuoltua loppui: [olin] "hullu viinan juoja vaan".

Julkinen keskustelu on antanut ymmärtää, että näiden aikojen pelottavien
ilmiöiden syypäiksi on katsottava lääkärit ja psykologit sekä puuttuva tai
riittämätön yhteisöllisyys.

Ajatus ei selvästikään ole erikoisen vakuuttava eikä tuore.

Mitä perua on se luulo, että teollisuusyhteiskunnassa tai jälkiteollisessa
maailmassa kullakin on tehtävänsä, ja lääkärin tehtävä on torjua kuolema,
vanheneminen, kärsimys ja joukko muita "epäkohtia"?

Kuinka usein tätä nykyä lääkäri kohtaa sellaisia asiakkaita (entisessä
kielenkäytössä "potilaita" eli henkilöitä, jotka potevat jotain), jotka
haluavat, että joku korjaa heidät kuin auton?

Kuinka kauan saamme odottaa ennen kuin joku huomaa, että lääkärien ja
hoitajien toimialueella vallitsee vakava ympäristöongelma, jonka nimeksi
soisi harvinaisen hyvin "kasvihuoneilmiö".

Musiikkiesitys oli tänään J. Alfred Tannerin Kulkurin valssi, joka löytyy myös verkosta osoitteeasta https://oa.doria.fi/handle/10024/29438

Lähetyksen aiheena oli EU:n sisämarkkinakomissari Charlie McCreevyn ehdotus tekijänoikeuden suoja-ajan pidentämisestä. Ehdotus löytyy osoitteesta http://ec.europa.eu/internal_market/copyright/term-protection/term-protection_en.htm

Suora linkki ehdotuksen suomenkieliseen versioon
http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=COM:2008:0464:FIN:FI:HTML

Linkki on syytä lisätä myös lähetyksen vieraan, Pekka Gronowin blogiin, jossa hän käsittelee asiaa http://blogit.yle.fi/node/2284

Puheeksi tuli myös John Cagen sävellys 4'33 ja siitä käyty oikeusjuttu. Kuvaus kappaleesta sekä linkki oikeusjuttuun löytyy osoitteesta http://solomonsmusic.net/4min33se.htm

Ohimennen mainittiin J. E. Gordonin teos The New Science of Strong Materials (1968).

Perjantaina 3.10. ohjelmassamme kysytään, kuka syö levylautaseltasi.

Tekijöiden oikeudet ovat voimassa lievästi sanoen riittävän ajan - 70 vuotta tekijän kuolinvuodesta. Esittävien taiteilijoiden, kuten muusikkojen, suoja-aika oli vanhastaan 25 vuotta, mutta sitä pidennettiin 50 vuoteen taltioinnista, ja nyt myös EY on aivan vakavissaan pidentämässä suoja-aikaa 95 vuodeksi!

Jostain syystä hankkeen nimi on Lex Beatles.

Asiaan alkaa liittyä vakavia ongelmia. Yksi ongelma on "orvot teokset" ja "orvot esitykset" - on paljon teoksia (sanomalehdet) ja esityksiä (radionauhoitukset), joiden tekijöitä ja esittäjiä ei ole koskaan merkitty muistiin.

Lisäksi on ajateltu, että olisi olemassa kulttuuriperintö, jossa kaikki olisivat osallisia. Maksuja ei tarvitsisi suorittaa ainakaan Amerikkaan eikä varsinkaan sellaisista teoksista, jotka tiedetään esimerkiksi kansanmusiikiksi, vaikka jokin tekijänoikeuden edunvalvontajärjestö onkin sillä kannalla, että tämä tai tuo henkilö olisi oikea "tekijä".

Valtiotieteen tohtori Pekka Gronow ilmoitti jääneensä eläkkeelle 1.10. ja sai siksi kutsun ja käskyn töihin; hän toimi hyvin pitkään Ylen eri tehtävissä ja on ilman valheita äänilevyjen ja äänilevyteollisuuden johtava asiantuntija maassamme.

Sinänsä yllättävästi myös minä puhun nyt omasta aiheestani, koska olen opettanut tekijänoikeutta ja osallistunut tuomarina sitä koskevien asioiden ratkaisemiseen yli 40 vuotta.

Lisäksi olemme käyneet Gronowin kanssa tätä keskustelua, josta nyt radioidaan pätkä, jo ainakin 35 vuotta.

Tervetuloa. Aiheitta ei pidä pelätä kuivakiskoiseksi. Meitä yhdistää, Gronowia ja minua, muiden asioiden ohella aito ja syvä rakkaus helppohintaista ajanvietettä kohtaan.

Lähetyksen musiikki oli Beethovenin pianosonaatista Nr. 29. B-duuri Op. 106 "Hammerklavier" osa 2 Scherzo: Assai vivace, pianistina Arthur Schnabel.

Keskustelu pyöri tänään varsin vahvasti Harold Bloomin teoksen The Western Canon (1994) ympärillä. Teokseen sisältyvä lista, eli varsinainen "Bloomin kaanon" löytyy verkosta osoitteesta http://www.interleaves.org/~rteeter/grtbloom.html

Kemppisen mainitsema "great books" -opetuspaketti viittasi amerikkalaisen St. John's Collegen samannimiseen ohjelmaan. Tämänhetkinen lukulista löytyy osoitteesta http://www.stjohnscollege.edu/academic/readlist.shtml

Mainittuun Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden "klassikkopakettiin" voi tutustua osoitteessa http://www.helsinki.fi/hum/skl/kkirja/tutk_vaat_u_po.htm (kohta 3b. "Klassikot")

Martti Mäntylä mainitsi luonnontieteiden tärkeistä kirjoista Edward O. Wilsonin teoksen "Consilience" (1998, suom. 2001 Terra Cognita). Edellisen blogimerkinnän kommentteihin ilmestyi myös linkki kiinnostavalta vaikuttavaan listaan 70 tiedekirjan "kaanonista". Kiitos kommentoijalle, lisätään linkki vielä tähänkin merkintään http://www.stevens.edu/csw/stevens70/Part_I_A-G.html

Juhani Forsberg puhui Tarmo Kunnaksen uudesta teoksesta Paha: mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta (Atena, 2008).

Kemppinen mainitsi myös Konrad Lorenzin teokset Eläimet kertovat: eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana (Tammi, 1975) ja Das Sogenannte Böse (1963, käännetty 1968 suomeksi nimellä Niin sanottu paha).

Vieraanamme on professori Jyrki Nummi, joka opettaa työkseen kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, ja yksi aiheistamme on "kaanoni" - pyhien kirjoitusten kokoelma.

Kirjallisuudentutkija Harold Bloomin laaja ja pökerryttävän syvällinen teos länsimaisesta kaanonista on sangen tunnettu.

Me poimimme esimerkkejä muun muassa kotimaisen kirjallisuuden kurssivaatimuksista ja kysymme, miksi esimerkiksi "Seitsemän veljestä" on niin pyhä kirja, että se on osattava jo lukiossa ja sitten yliopistolla.

Asia on kysymisen arvoinen, koska kirja on niin suunnattoman hyvä. Kun se ilmestyi, J. Nummen kollega A. Ahlqvist teilasi sen, ja Kiven tukijat häpesivät silmät päästään. Jopa Snellman ja Lönnrot olivat kuin kusi sukassa. Mutta viimeistään V. Tarkiaisen väitöskirjan ilmestyttyä noin sata vuotta sitten koko Suome kansa tiesi, että tämä se vasta onkin kirjojen kirja.

Kuinka siinä niin kävi?

Pentti Haanpää oli taiteellinen hylkiö 1930-luvun, mutta vaikka hänen sotien jälkeinen tuotantonsa on jotenkin vaisua ja sekavaa, hän on kiistatta kirjallinen suurmies ja kuuluu kaanoniin.

Miten Väinö Linna kanonisoitiin? Olisiko käynyt niin, että Suomen kansa eli lukeva yleisö riisti mikrofonin kirjallisilta hienostelijoilta ja ilmoitti, että asia on niin kuin Linna sen sanoo. Ja olisiko Päätalon kohdalla tapahtuassa sama - tottahan meitä yliopistomiehiä kauhistuttaa ajatus, että yleisö olisi oikeassa ja me väärässä, mutta...?

Haanpään "kolme pirullista pistettä" juontuvat Otavassa kuulemani mukaan siitä, että luuli nuorena kirjailijana, että kappaleen lopun merkki on kolme pistettä ja virkkeen lopun merkki yksi...

Liittykää seuraan!

Keskustelun taustalla vaikutti tällä kertaa vahvimmin jo mainittu Juha Mälkin väitöskirja Herrat, jätkät ja sotataito (SKS, 2008).

Lähetyksen musiikkinäyte oli Bachin Partita no. 4 D-duuri BWV 828 William Kapellin soittamana. Tässä yhteydessä Juhani Forsberg mainitsi 7.9. YLE Teemalla esitetyn Bruno Monsaingeonin ohjaaman Glenn Gould -dokumentin Glenn Gould - tämän jälkeen (2005).

Eversteistä puhuttaessa mainittiin Gabriel Garcia Marquez, jonka romaaneista löytyy everstihahmoja runsaastikin, erityisesti pienoisromaanissa Kukapa everstille kirjoittaisi (1961, suom. WSOY 1982).

Lutherin regimenttioppi esitellään teoksessa Maallisesta esivallasta (1523, sisältyy Lutherin valittujen teosten kolmanteen osaan, WSOY 1983). Aiheesta löytyy havainnollinen esitys Suomen teologisen instituutin sivuilta http://www.teolinst.fi/luennot/files/RM060301.htm

Puheena oli myös Heinrich von Kleistin kertomus Mikael Kohlhaas (1811, suom. 1903&1962).

Maininnan sai historiantutkija Juha Siltala, joka on viime aikoina keskittynyt erityisesti sisällissodan psykohistoriaan. Viime ohjelmissa esillä olleeseen häpeä-teemaan liittyen voidaan nostaa esiin erityisesti Siltalan teos Miehen kunnia: modernin miehen taistelu häpeää vastaan (Otava, 1994).

Kemppinen lausui otteen Matti Kuusen runokirjasta Routa liikkuu (WSOY, 1947).

Tarina petollisesta Efialtes-sotilaasta löytyy Herodotoksen Historiateoksesta, kirjasta 7 luvusta 213 (suomennetun teoksen toinen osa, suom. WSOY 1964).

Lähetyksen loppupuolella mainittiin myös tuleva, Valpon ja SS-joukkojen suhdetta valottava väitöskirja (väitös 27.9.). Kyseessä on Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet: Suomen ja Saksan turvallisuuspolisiiyhteistyö 1933-1944. Tiivistelmä teoksesta löytyy täältä https://oa.doria.fi/handle/10024/41922

Tällä kertaa - 19.9. - juttutupaan tulee vierailemaan tuttu mies, Pekka Visuri, joka on valtiotieteen tohtori ja eversti.

Emme näet halua sivuuttaa sitä, että koulun, armeijan ja kukaties kirkonkin perinteinen tapa tavoitella päämääriään pakottamalla ihmisiä tai taivuttelemalla näitä "vetoamalla kunniantuntoon" tai ihanteisiin ei ole ehkä koskaan toiminut kunnolla.

Nytkin (Juha Mälkki, "Herrat, jätkät ja sotataito") on korostettu väitöskirjatasolla "pienryhmäorganisaatiota" eli sellaisia velvollisuuden ja häpeän tuntoja, joita herättävät vain tutut kaverit.

Tuo tutkija sanoa paukauttaa, että 1939-1944 jääkärieliitti eli huomattava osa kenraalikuntaa ei ollut koskaan nähnyt suomalaista sotamiestä luonnossa. Sitä vastoin reservin upseerit, kadettiupseerit ja aliupseerit olivat kouluttaneet näitä "kansansotilaita" asevelvollisina, jolloin ainakin fiksuimmat olivat huomanneet, mikä tehoaa ja mikä ei.

Kirjoittaja sanoo, että meininki oli monin paikoin merkillisen samanlainen kuin savotoissa - kymppejä ja ukkoherroja uskottiin, jos he olivat itse uskottavia.

Huonoa työtä tehtiin kyllä Suomen armeijalle tai Kemi-yhtiölle, mutta ei useinkaan tutussa porukassa eikä tutuille työnjohtajille.

Sen esti säädyllisyys eli häpeä.

Kysymme perjantaina, miksi nykyajan liikkeenjohto pyrkii niin usein käsittelemään joukkoja esimerkiksi innostamalla ihmisiä pökerryksiin. Joukot eivät kumminkaan tee työtä, vaan ihmiset.

Ja ihmisiä on joka lähtöön.

Tämä tästä ja loput radiossa.

Lähetyksen musiikkiesitys oli tällä kertaa legendaarinen St. James Infirmary Louis Armstrong and his Hot Fiven esittämänä. Esitys löytyy Armstrongin levyltä The Complete Hot Five and Hot Seven Recordings 4.

Juhani Forsberg viittasi Paavo Kettusen teokseen Suomalainen rippi (Kirjapaja, 1998). Kettunen johtaa Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa vuonna 2000 aloitettua häpeä-tutkimushanketta. Allaolevasta osoitteesta löytyy tietoja useista Kettusen teemaa sivuavista artikkeleista sekä muista projektin julkaisuista.
http://www.joensuu.fi/teoltdk/hankkeet/hapea.htm

Vaikka lähtöoletus onkin se, että tämän blogin lukijoissa on paljon Kemppisen varsinaisen blogin lukijoita, lisätään tähänkin silti viite muutamiin ko. blogin viime päivien kirjoituksiin, jotka ovat varsin kiinteästi yhteydessä tähän lähetykseen ja sen teemoihin.
http://kemppinen.blogspot.com/2008/09/mit-bellow-sanoi-ptalosta.html
http://kemppinen.blogspot.com/2008/09/rehtori-on-koulukiusaaja.html

Puheena oli myös Anna-Stina Nykäsen kolumni "Hiljaa abortista" tuoreessa Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä (37/2008).

Psykoterapeutti Martti Siirala sai myös maininnan. Siiralan teoksista voidaan erikseen nostaa esiin Sirpa Kulosen kanssa kirjoitettu Syvissä raiteissa: kansallisen itsetunnon matka (WSOY, 1991).

Sääkerismiehet Forsberg, Mäntylä ja Kemppinen turvautuvat lääkärin apuun ja
kysyvät, olisiko pää tutkituttava, kun häpeät pyörivät mielessä
väkivaltaisesti.

Joku roti pitäisi silti olla.

Puhumme myös sosiaalisen hyväksymisen kielestä. Savossa joku voi olla
"es'merkin ihminen; tolokun mies", Pohjanmaalla "reiru, aimoonen, kelvos" ja
Helsingissä tiettävästi "hyvä tyyppi/jätkä".

Lääkärinä toimii siksi yleislääkäri Leif Lindberg, kevätkaudelta tuttu.

Vaikka kunnia on melkein kadonnut maailmasta, häpeä voi olla hyvin vahva
tekijä. On jopa arveltu, että puolen vuosisadan takaisissa sodissa häpeän
pelko olisi ollut merkittäväkin motiivi. Niin ainakin monet mukana olleet
ovat väittäneet.

Nykyajassa jotkut, etenkin psykiatrit, ovat arvelleet, että yhteisöllisen ja
yksilöllisen häpeän tukahduttaminen voisi olla suurikin terveydellisten
häiriöiden aiheuttaja.

Forsberg huomautti viimeksi, että ripittäytymiskäytännön näivettyminen olisi
samalla riistänyt rakenteellisen keinon käsitellä häpeää.

Mäntylä ja Kemppinen joutuvat miettimään, mitä perua on valtaviin mittoihin
kasvanut digitaalinen yhteyden pito - mesestä (IM) Facebookiin. Aivan
yllättäen etenkin nuoret näyttävät haluavan sellaisia yhteyksiä, joihin ei
liity rahaa eikä mainontaa, vaan - autenttisuutta.

Kuka olisi arvannut!